Joskus tarttuessaan tuntemattoman kirjailijan teokseen ei tiedä lähtevänsä matkalle, joka on pidempi kuin kirjan sivumäärä. Kirjailija voi puhua kielessään ja tekstinsä läpi siten, että hänen tuotantoaan haluaa seurata, lukija alkaa odottaa uutta teosta. Uusin tällainen löytöni on Maritta Lintunen, jonka neljästä ilmestyneestä teoksesta olen tänä kesänä lukenut kolme. Viimeisin, vuonna 2006 ilmestynyt novellikokoelma Ovisilmä, odottaa vielä lukemista.

Olen lukenut Lintusen esikoisrunokokoelman Liekkikupolit (1999), romaanin Sukukaktus (2003) ja runokokoelman Valaistut talot (2005). Liekkikupolin runot ovat mystiikalla ja ortodoksisella uskonnollisuudella ladattuja. Ne ovat pohdiskelevia moneen suuntaan hiljaa avautuvia. Lintusen muusikkotausta näkyy muutamissa musiikkiaiheisissa runoissa. Runojen äärellä voi pohdiskella, niistä tulee lämmin olo, ne vetoavat järkeen ja sydämeen.

           

Sukukaktuksen ja Valaistujen talojen yhteinen teema on muistaminen, menneisyyden vaikutus, muistoihin katsominen ja tarinat. Sukukaktuksen vasta teoksen lopussa nimen saava nuori nainen rakentaa itselleen menneisyyttä kertomalla päänsä sisällä tarinoita sukunsa ja taakseen jätetyn kotikylän asukkaista. Tarinat ovat tosia ja keksittyjä, mutta niistä rakentuu vahva suojamuuri ja turvaverkko, jota tyttö on tarvinnut muutettuaan vanhempiensa avioeron jälkeen äitinsä mukana kaupunkiin. Tarinoiden keskeisiä hahmoja ovat kaksi vahvaa naista, äiti ja isoäiti, jotka ovat tytön naisenmalleja ja hänen naiseutensa ja persoonansa muokkaajia. Sukukaktuksessa on kiehtovaa seurata tarinoiden rakentumista ja murtumista, muistin ja muistojen rakentumista, niiden petollisuutta ja toisaalta turvaaluovaa voimaa.

Muistiin ja tarinoihin sukeltaa myös Valaistut talot, jonka pitkät runot vievät vaeltamaan vanhassa huvilassa, jossa runon puhuja näkee muiden silmiltä salattuja asioita, tapahtumia, joita hän rakentaa päänsä sisällä tarinoiden tapaan. Toisessa osassa ollaan osan nimen mukaan salamajassa, joka voi olla muun muassa kohtu – kokoelmassa onkin yksi hienoimmista lukemistani synnytysrunoista – tai äidin ja lapsen muodostama symbioottinen tila sekä paljon muutakin. Kolmas osa on nimeltään kammio, joka on esimerkiksi tutkijankammio, arkeologiaa, meriarkeologiaa, muistia ja historiaa tutkivan huone tai päänsisäinen tila. Lintunen käsittelee muistia ja menneisyyttä tarkasti ja samalla salaperäisyyden säilyttäen. Menneisyyden kautta tutkijan katse suuntautuu tulevaisuuteen, voimakkaisiin näkyihin.

Muistot muuntuvat usein tarinoiksi, jokainen meistä varmaan pyrkii rakentamaan muistojen sirpaleista kokonaisuuksia, kertomaan tarinaansa jos ei muille niin ainakin itselleen. Osaltaan muistot ovat oman elämän tulkintaa. Siksi muistin ja muistamisen teemat ovat kirjallisuudessakin kiinnostavia ja Lintunen käsittelee niitä taiten, julistamatta ja reuhtomatta. Muistojen sattumanvaraisuus ja epäluotettavuus näkyy etenkin Sukukaktuksen tarinoissa. Valaistujen talojen muistojen rinnalla on menneisyys, jota puhuja katselee ulkoapäin, menneisyys, josta hän rakentaa tietoisesti katkelmallista tarinaa, johon hän itse ei liity. Lintunen näyttää miten tarinat voivat syntyä: muistoista, historiasta, kyvystä nähdä ja yhdistellä asioita, joita muut eivät huomaa tai jotka ovat näille merkityksettömiä: "Muut eivät tiedä että puutarhassa on kertomatonta surua,/ he eivät kuule hengästynyttä itkua/ tai ymmärrä kun kysyn:/ kuka soittaa tornissa?" (Kokoelmasta Valaistut talot.)