Irlantilaiset sen sijaan ovat versioineet ja levyttäneet Beatlesiä. Esimerkiksi De Dannan -yhtye, jonka riveissä vuosien varrella ovat laulaneet niin Dolores Keane, Mary Black kuin Maura O'Connell, on esittänyt varsin hulvattomaksi kehittyvää Hey Judea, josta itse asiassa pidän paljon enemmän kuin alkuperäisestä. Keanen veli Seane Keane on levyttänyt Blackbirdin, joka tosin ei ole saanut kuorrutuksekseen mitään varsin irlantilaista.
Sangen irlantilaiselta sijaan kuulostaa Dolores Keanen yhdessa De Dannanin kanssa levyttämä Let It Be, johon irlantilaiset soittimet ja musiikillinen herkkyys tuovat lisää ulottuvuuksia, mutta silti kappale ja sen tunnelma säilyvät tunnistettavina.
Vihreän saaren musiikilliseen soittotuokioon osallistuu omilla valinnoillaan myös Hirlii.
Pyhän Patrickin päivä on Irlannin kansallispäivä ja sitä vietetään maaliskuun 17. eli juuri tänään. Irlantilaiset eivät varmaankaan kansallispäiväänsä juhli yhtä vakavailmeisesti kuin me suomalaiset omaamme. Siksi reipas reel sopineekin päivän musiikkivalinnaksi - Dublinersien huikea tulkinta The Mason's Apronista on vertaansa vailla, tästä ei revitys parane.
NEVER give all the heart, for love
Will hardly seem worth thinking of
To passionate women if it seem
Certain, and they never dream
That it fades out from kiss to kiss;
For everything that's lovely is
But a brief, dreamy. Kind delight.
O never give the heart outright,
For they, for all smooth lips can say,
Have given their hearts up to the play.
And who could play it well enough
If deaf and dumb and blind with love?
He that made this knows all the cost,
For he gave all his heart and lost.
Tällä kertaa vihreän saaren musiikiksi valitsemani kappaleen musiikki ei Chieftainsistä huolimatta minua innosta, vaan teksti, irlantilaisen Nobel-kirjailjan William Butler Yeatsin runo Never give all the heart, ja sen lausujan näyttelijä Brenda Frickerin ääni, aksentti ja tulkinta. Kappale on Chieftainsin levyltä Tears of Stone.
Hirlii puolestaan soittaa Sinéad O'Connoria, joka yhdessä valinnassa musisoi myös Chieftainsin kanssa upeasti Foggy Dew'n.
Vihreä saari soi taas. Olen tässä kuussa valinnut sunnuntaiklassikoihin paljon bluesia, joten jatketaan samalla linjalla. Tommi soitteli omissa klassikoissaan joku aika sitten Rory Gallagheria, armoitettua irlantilaista bluesrockkitaristia ja -laulajaa, joten kauaa ei vihreän saaren bluesia kannattanut etsiä. Olen kuunnellut Gallagheria vähän, mutta hyvin vaikuttava hän on.
Valintani Too Much Alcohol sopinee jollain tavalla tipattomaan tammikuuhun. Videon löysin alun perin Karin blogista kauan sitten. Roryn esitys kolahti kovaa ja olen sittemmin soitellut tätä akustista liveversiota paljonkin. Kunnon laulaja, kitara ja blues, tarvitseeko sitä musiikilta toisina päivinä muuta toivoakaan?
Hirliin kanssa sovimme soittavamme vihreän saaren tunnelmissa joulumusiikkia. Enya laulaa joulusalaisuuksista omalla tunnistettavalla tyylillään.
Vaihtoehtona on ilmeisesti perinteinen ja suosittu joululaulu Don Oíche úd I mBeithil (To That Night In Bethlehem), jonka esittää irlantilainen suosikkiyhtyeeni Chieftains, tekstin lausuu amerikkalainen näyttelijä Burgess Meredith. Jotain suomalaisen joululaulun hidasta surumielisyyttä löytyy tästäkin kappaleesta.
Hirlii ehdotti, että vihreän saaren musiikissamme keskittyisimme tällä kertaa samhainiin, muinaiskelttien juhlaa, josta nykyhalloween lienee lähtöisin. Wikipedian mukaan Samhain(tai samain)-nimi tarkoittaa kesän loppua ja sitä on pidetty kelttien uutena vuotena. Samhainin aikana kahden maailman, tämän ja tuonpuoleisen, rajat sekoittuvat ja tuonpuoleisen henget saattavat yrittää houkutella ihmisiä mukaansa.
En ollut juhlasta aiemmin kuullut, joten musiikkivalinta tuntui hieman haasteelliselta. Löysin kuitenkin netistä vinkkejä samhain-musiikiksi ja siellä mainittiin muun muassa vanha suosikkini, W. B. Yeatsin runoon sävelletty Stolen Child, jossa keijut houkuttelevat ihmispoikaa toiseen maailmaan. Olen soittanut kappaleen aiemmin sunnuntaiklassikoissa, mutta tämä Waterboysin tulkinta kestää kyllä uusintasoiton.
Varsinaiseksi samhain kappaleeksi valitsin verkosta löytämieni vinkkien perusteella Loreena McKennittin All Souls Night'in, joka sopinee aiheeseen. Joku asioista paremmin tietävä voinee varmaan kertoa millä tavalla All Souls Night liittyy All Souls´ Dayhin.
Sinéad Lohania kuuntelin yhteen aikaan melko paljon, hän oli samanlainen sattumalöytö niin kuin monet kiinnostavat artistit ja kappaleet ovat. No mermaid -albumi ja varsinkin sen nimikappale soivat usein. Nyt kuunneltuna herkkä What Can Never Be sopii lokakuiseen iltaan, mutta syksyyn sopii myös Whatever It Takes (soundi ei oikein vakuuta, mutta on hauskaa katsoa Sinéad Lohanin video). Kaikki kolme kappaletta ovat tuolta vuonna 1998 ilmestyneeltä No Mermaidilta.
Lisäksi kannattaa muuten kuunnella miten Sinéad esittää Bob Dylanin kappaleen To Ramona.
Taas on aika soitella irlantilaista musiikkia Hirliin kanssa (ja muidenkin, jotka haluavat oman musiikillisen matkansa vihreälle saarelle). Viimeisimpiä lisähankintoja irkkukokoelmaani on Christy Mooren tänä vuonna ilmestynyt levy Listen. Valitsen soitettavaksi levyn nimikappaleen.
Christy Mooresta olen innostunut vähitellen. Mooren herkänkarhea tulkinta ja pehmeä ääni yhdistettynä pettämättömään irkkuaksenttiin on melko ylittämätön yhdistelmä. Sitten vain lavalle mies ja kitara (tai oikeammin kaksi miestä ja kitaraa, sillä viime aikoina Moore on esiintynyt ja levyttänyt paljon Declan Sinnottin kanssa, Sinnott esiintyy molemmilla klipeillä).
Toinen valintani on ensimmäinen Mooren kappale, josta aloin pitää eli North And South Of The River, jonka Moore on muuten kirjoittanut yhdessä U2:n Bonon ja The Edgen kanssa (julkaistu alunperin 1995).
Damien Dempseystä en tiennyt mitään ennen kuin lainasin kirjastosta hasardina hänen vuonna 2008 ilmestyneen levynsä The Rocky Road, johon sitten ihastuin ensikuulemalta. Poguesin alunperin levyttämä The Rainy Night In Soho löytyy levyltä ja kuulostaa Dempseyn esittämänä oikein hyvältä.
Hirliin vihreän saaren valintana onkin yksi lempilaulajistani.
Koska lukupolkuni James Joycen Dubliniin sijoittuvan Odysseuksen parissa on ollut paikoin hieman kivinen, valitsen tämän sunnuntain klassikoksi Joycen Dublinilaisia-novellikokoelmasta nimensä napanneen Dubliners-yhtyeen esittämän Rocky Road to Dublin. Kappale on minulle tuttu jo vuosikymmenten takaa, alun perin olen kuunnellut laulua Pihasoittajien esityksenä.
Pihasoittajien kanssa Dubliniin pääsee Ylen Elävän arkiston kautta, tässä Off to Dublin.
Black Is The Colour'ia pidetään Wikipedian mukaan alkuperältään skotlantilaisena lauluna, vaikka se tulikin tunnetuksi Appalakeilla vuonna 1915. Joka tapauksessa laulua ovat esittäneet monet ja sen ovat levyttäneet muun muassa Nina Simone, Joan Baez, Corrs, Natacha Atlas, Judy Collins ja Paul Weller. Laulu on kaunis ja ilmeinen klassikko myös.
Koska luen parhaillaan irlantilaista kirjailijaa, valitsen laulun esittäjiksikin irlantilaisia. Kuvaan pääsee Christy Moore, mutta vaihtoehdon hänelle tarjoaa nuoremman polven naislaulaja, heleä-ääninen Cara Dillon.
Vappu on ovella, joten se vaikuttaa tämänkertaisten vihreän saaren musiikin valintoihin. Oma rakas Hectorimme heittää keikan vappuaattona, mutta kyllä nämä Dublinersienkin live-esitykset suomalaiseen vappuun sopisivat. Yhtyeen nimi on muuten mukavasti kirjallinen - ne tulee kuulemma James Joycen novellikokoelmasta Dublinilaisia.
Ensi kosketukseni irlantilaiseen musiikkin tuli Cumuluksen ja Pihasoittajien kautta. Jotenkin kuulen korvissani Cumuluksen esittävä Black Velvet Bandiä, mutta en ole varma muistanko oikein. Pitää vielä hieman jäljittää. Tässä laulu ehtana irlantilaistulkintana.
Whiskey in the Jar lienee monille tuttu Thin Lizzyn tai Metallican tulkintana, mutta minä pidän eniten tästä perinteisemmästä.
Vanhojen herrojen ja hyvän musiikin keralla toivotan kaikille
Irlantilaisella musiikilla tuntuu olevan sekä Hirliille että minulle suuri merkitys ja siksi päätimme alkaa soitella sekä itsemme, toistemme että blogivierailijoittemme iloksi silloin tällöin musiikkia vihreältä saarelta. Muutkin innokkaat irkkumusiikin ystävät ovat tervetulleita mukaan! (Voisin oikeastaan heittää Yläviidenneksen herroille haasteen Irkku TOP5:stä, vaikken heidän irkkumusiikkimieltymyksistään mitään tiedäkään - tosin ainakin Christy Moore on siellä mainittu.)
Pidän monista irlantilaisista laulajista, mutta kaksi Doloresta (Keane ja Cranberriesin O'Riordan) koskettavat minua äänillään ehkä eniten.
Dolores Keanea kutsutaan Irlannnin ääneksi ja moneen hänen nykyisin karhentunut äänensä taipuukin. Tuubista löysin irlantilaisen lempilauluni Doloresin esittämänä, mutta se on nyt (9.4.) poistettu. Jimmy Mo Mhíle Stória ovat esittäneet monet muutkin laulajat ja yhtyeet. Yksi hienoimmista tulkinnoista löytyy Chieftainsin levyltä Tears of Stone, jolla laulun esittää Chieftainsin kanssa kanadalainen yhtye Rankin Family. Lyriikat kahdella kielellä löytyvät täältä.
Toiseksi kappaleeksi valitsin Tom Russellin kansanoopperalevyltä The Man from God Knows Where kappaleen Mary Clare Malloy, jossa Dolores Keanen tulkitsema nimihenkilö kertoo miten hän 18-vuotiaana muutti Irlannista Amerikkaan valokuvamorsiamena.
Hirliin (Mary Coughlan) lisäksi irkkumusiikki-ilojaan paljastavat kunnon selityksillä Yläviidenneksen Tommi ja Panu. Tommin yhtenä valintana soi hieno Christy Moore.
Perunapää Marian studiosta
