Banaani on marja, tai Wikipedian mukaan hedelmiin kuuluva pohjusmarja eli epähedelmä. Tällaisia pohjusmarjoja kasvaa yllätyksekseni minunkin pihallani, eli herukat kuuluvat samaan sakkiin, samoin mustikat, karpalot ja puolukat. Tällaisia asioita olen tällä viikolla oppinut. Samoin sen, että jo kauan ennen sitruunaa eurooppalaisnn ruokakulttuuri tunsi sukaattisitruunan. Onkohan joulukakkuun tunkemani sukaatti sen sukulainen? En olekaan koskaan miettinyt mitä sukaatti on. Se on ollut vain pienissä muovipurkeissa oleileva tahmeanvihreiden palojen kasa, josta kakkureseptit kehottavat käyttämään osan. Olen oppinut senkin, että sitruspuut kuuluvat ruutakasveihin, mitä se sitten tarkoittaakin.

Olen lukenut pitkästä aikaa ainoaa suosikkikirjaani puutarhanhoidon ym. viljelyn alalta, eli Richard W. Langerin Ikkunallani kasvaa sitruuna ja taatelipalmu (Otava 1980; alkuteos The After-Dinner Gardening Book, 1969, 1970; kuvitus Susan McNeill; suomennos Eero Huhtala). Kirjassa Langer kuvaa miten hänestä tuli newyorkilaisen kerrostaloasunnon plantaasiviljelijä. Hän heitti sitruunaisessa flunssajuomassaan uiskentelevat siemenet asunnon ainoaan kukkaruukkuun ja kas, muutamaa viikkoa myöhemmin kitukasvuisen begonian ruukusta pullahti esiin uusi asukki. Aivan kuten ensimmäiselläkin lukukerralla jo teoksen johdanto sai minut jälleen rennolle mielelle ja antautumaan kaikenlaisiin ikkunalautapuutarha-ajatuksiin.

Langer kirjoittaa hauskasti innostuksestaan erilaisten eksoottisten hedelmien, puiden ja ruohojen istuttamiseen ja kasvattamiseen. Hän haluaa nimenomaan löytää, idättää ja istuttaa siemenensä itse, vain kerran hän kirjassa – tosin pakon sanelemana – päätyy ostamaan siemenet. Teoksessa on paljon tietoa kirjoittajan kasvattamista lajeista – en osaa arvioida kuinka oikeita nykytiedon valossa – ja hän antaa paljon hyviä neuvoja muillekin kotipuutarhureille.

Minä en ole mikään varsinainen viherpeukalo ja periaatteeni on, että kasvit viihtyvät paremmin, kun en höösää jatkuvasti niiden ympärillä kastelukannuineni ja mullanvaihtoineni. Periaatteeni seurauksena minulla on tällä hetkellä yksi hieman ruupahtanut joulukaktus. Mutta joskus kauan sitten olen kasvattanut sitruunan, avokadon ja paprikan, joka teki jopa hedelmiä lapsuuskotini ikkunalla. Nuorempi sukulaispoikani onnistui kasvattamaan omalla ikkunallaan Langerin innostamana hienon kiiviköynnöksen, mikä saavutus sai minut ihailemaan häntä erityisen paljon. Mutta hän osoitti muutenkin omaavansa synnynnäisiä viherpeukalon taipumuksia.

Nykyisin minulla ei ole ikkunalautoja, mikä saa minut usein katkeraksi nykyarkkitehteja kohtaan ja ikkunalaudattomuus tulleekin hankaloittamaan hieman uusvanhaa harrastustani. Aion näet taas kokeilla ikkunapuutarhan kasvattamista pienimuotoisesti. Ja kyllä, aion kasvattaa kasvini siemenestä. Olen jo ostanut sitruunan, greipin ja kahdentoistalitran multapussin. Tyhjiä maitopurkkeja löytyy paljon. Tälläkään kerralla en taida seurata Langerin ohjeita kovin tarkkaan, eli tuskinpa aloitan pitkää idätysprosessia kosteine harsoineen. Kokeilen itserakennettua ansaria, eli kelmu purkin päälle. Mutta Langerin avokadon idätysmalli on pistämätön vanhan kokemukseni perusteella, eli sitä aion noudattaa kutakuinkin tarkasti.

Langerin kirjasta ei ole otettu harmi kyllä uutta painosta, mutta kannattaa kysellä kirjastosta. Ikkunallani kasvaa sitruuna ja taatelipalmu on omasta ikkunahedelmätarhastaan haaveilevan perusteos. Ja vaikka peukalo ei vihertäisikään, voi kirjan lukea tutustuakseen tietokirjaan, joka on hauska, helppotajuinen ja innostava. Sen jälkeen katsoo kaupan eksoottisia hedelmiä uudella tavalla. Ja jos joku epäilee tokko eksoottisten hedelmien siemenet itävät näillä leveysasteilla, niin kannattaa käydä kurkistamassa, mitä Sivuaskel on onnistunut kasvattamaan: sangen sievän mangon.

Jostain syystä tästä kirjasta tulee minulle mieleen näkkileipä. Olenkohan syönyt jonkun lapsuuden lukukerran aikana niitä pinon? En enää muista mistä sain Kirsti Heporaudan Japaniin sijoittuvan nuorten jännitysromaanin Valkoisen sammakon vangit - Seikkailu Nipponissa (Valistus 1963), mutta olen lukenut sen monen monituista kertaa. Niin usein, että vieläkin vuosikymmenien jälkeen kirjaan tarttuessani muistan joitakin tapahtumia kirjasta, muun muassa kuuman ja virkistävän kylvyn, johon vastentahtoiset tytöt (oikeasti vain toinen) kirjassa joutuu. Ja ennen kaikkea sen, että se oli lapsuuteni jännittävimpiä kirjoja. Kun nyt luen sitä, ovat Yrjö Könnin ohuin vedoin piirtämät mustavalkokuvat heti tuttuja. Myös kannen kuva on Könnin tekemä.

Kirjan alussa identtiset kaksostytöt Raija ja Paula Haarukka matkustavat Japaniin äskettäin paikallisen naisen kanssa avioituneen liikemiesisänsä luo. Lentokoneessa he tutustuvat ystävälliseen herra Tsurutaan, joka lentoasemalla jättää hienon käärmeennahkasalkkunsa tyttöjen huomaan. Odotusaulassa isän luo suuntautuneen kilpajuoksun aikana kaksosista arempi, Paula, katoaa. Vaarallinen rikoskopla Valkoinen sammakko on kaapannut tytön ja syynä tietenkin herra Tsurutan onneton salkku.

Tästä alkaa liki viikon mittainen jännittävä seikkailu ympäri Japania. Seikkailu, jonka aikana ryöstetty Paula vaihtuu Raijaksi ja jossa maanjäristys, tulva ja meriseikkailu vyöryttävät tarinaa eteenpäin hengästyttävää vauhtia. Kaiken lomassa tutustutaan japanilaisiin tapoihin, kohteliaisuuteen, kenkien riisumiseen, ruokaan ja vaatetukseen sekä opitaan muutama sana kieltäkin. En tiedä mitä nykyiset mangatytöt kirjasta pitäisivät, minä luin sen aikanani tiukkana seikkailuna ja kiinnostava kurkistus japanilaisuuteen loi kirjan ylle eksoottista silausta.

Nyt luettuna kielen pienet vanhahtavuudet tuntuvat vain elävöittävän kertomusta. Olin unohtanut kirjan marginaaleissa olevat japanilaiset kirjoitus merkit, minulla ei ole aavistakaan mitä niissä lukee. Olisikohan lukujen nimiä? Sen sijaan lukiessa palautuvat mieleen Sami-pojan äitin Raijalle kantamat herkulliset mansikat sekä Samin isän vaatimattomuus. Korvaukseksi avusta ja linja-autolipun ostamisesta poika toivoo Raijan lähetävän isälleen postikortin maailman korkeimmasta tornista eli Tokion Shiba-puistossa sijaitsevasta televisiotornista. Muistan lapsena ajatelleeni postikortin olevan kovin vähäinen palkkio köyhän perheen palkkioksi, mutta kirjan kuvaan vaatimattomista maalaisperheistä se kyllä sopii. Lisäksi lukiessani muistin sen, miten jännittävältä tuntui, kun Raija naamioitui peruukin ja moottoripyöräkypärän avulla japanittareksi.

Se sijaan en tainnut lapsena kiinnittää huomiota naisten kuvaukseen. Romaanissa japanilaisten naisten nöyrää alistuvuutta korostetaan monin paikoin, mutta samalla näytetään miten tyttöjen uusi äiti Yukiko keksii keneltä Paulan kadottua on etsittävä apua ja Raijaa auttavan korealaisnäyttelijätteren kautta kurkataan myös ilmeisesti tuona aikana vallinneeseen amerikkalais-, eurooppalais- ja korealaisvastustukseen. Tarinassa on tärkeänä sivuhenkilönä mukana myös Suvi-sensei, eli Rauha-täti, suomalainen lähetystyöntekijä. Tavallisista japanilaisista kirjassa annetaan hyvin ystävällinen ja avulias kuva. Moniin auttajiinsa tytöt kiintyvät lämpimästi, samoin uuteen äitiinsä ja sisareensa Luumunkukkaan.

Juonen kulku on edelleen jännitävä ja tietysti tällaisten kirjojen tavoin epäuskottavas, mutta ei se tahtia haittaa ollenkaan. Paulan ja Raijan seikkailut eri puolilla kulkevat melko sujuvasti rinnan. Olin unohtanut isä Haarukan keskeisen roolin teoksessa, muistini mukaan tytöt pärjäsivät omillaan koko ajan, tapaamatta isäänsä ennen kirjan loppua. Suomalaiskansallisuutta teokseen tuovat kaksosten sinisten silmien ja vaaleiden kutrien ohella heidän pesäpalloinnostuksensa, mistä onkin heille monissa kiperissä tilanteissä paljon hyötyä.

Valkoisen sammakon vangit on yhdellä tasolla teemoiltaan nykyaikainen. Sillä mitäpä herra Tsurutan tärkeät ja rikoskoplan himoitsemat paperit sisältävätkään? Tärkeäitä kaavoja, joiden avulla voidaan voittaa ihmisten suurin vihollinen, nälkä:

Kirjan luettuani on pakko todeta, että kyllä lapsuuden suosikkikirjoihin kannattaa aikuisenakin tutustua. Yllättäviä lukumuistoja nousee esiin - vaikka näkkileipien arvoitusta en lukiessani pystynytkään ratkaisemaan.

Kati Amerikassa kuului ensimmäisten kirjastolainojeni joukkoon. Olin harkinnut teoksen uudelleenlukemista kirjastomuisteluni kirjoittamisesta lähtien, koska en muistanut teoksesta kuin sen, että nuori Kati matkustaa Amerikkaan ja sen, että pidin kirjasta paljon. Kesäloma tuntui sopivalta ajalta tarttua romaanin uudelleen. Auringonpaiste ja sopivasti puhalteleva tuuli sai pitämään pyykkisulkeiset. Kati Amerikassa olikin oiva lukuvalinta pesukoneen jyskytyksen ja pyykin ripustelun lomaan.

Alun perin teos ilmestyi ruotsiksi vuonna 1950 (Kati i Amerika) ja suomeksi jo 1953 (WSOY:n julkaiseman teoksen käännös on Laila Järvisen; 2003 ilmestyneen uusintapainoksen kieliasua on tarkistettu). Poikaystävänsä Amerikan matkan intomieliseen kuvailuun kyllästynyt parikymppinen Kati haluaa itsekin nähdä Amerikan ihmeet. Matkaseuraksi ilmoittautuu Musteri, joka on kasvattanut varhain orvoksi jääneen siskontyttönsä. Katin onkin hieman harmistuneena muutettava lähtöhuutonsa "Mä lennän vaan ulos maailmaan!" muotoon "Musteri ja mä lennämme vaan ulos maailmaan!"

Ja ulos maailmaan Kati ja nappikenkiä pitävä Musteri lentävätkin. Romaani on selvästi tarkoitettu matkakertomukseksi, jossa Amerikan ihmeitä ja tapoja on kerrottu viisikymmenluvun alun nuorille ruotsalaisille. Drugstoreista, junamatkailuista, amerikkalaisten välittömistä tavoista ja viisikymmenluvun deittailuista Lindgren kirjoittaa eloisasti ja niin hauskasti, että huomaan pitkästä aikaa nauravani ääneen kirjan ääressä. Kati on erityisen onnistunut drugstoreista:

Lindgren ei kuitenkaan kerro vain hyvistä ja iloisista asioista. New Yorkin Harlemista päähenkilö muistaa vain söpöt pikku kikkarapäät, mutta matkan suuntautuessa Virginiaan ja New Orleansiin välittyy Katin (Astrid Lindgrenin?) aito ahdistus ja järkytys hänen törmätessään rotuerotteluun ja -sortoon, jotka elävät tavoissa ja asenteissa. Kati Amerikassa julkaistiin 1950 viisi vuotta ennen Montgomeryn bussiboikottia, mutta enteellisesti Kati näkee rotuerottelua käytännössä ensimmäisen kerran juuri linja-autossa valitessaan Jim Crow –laeista tietämättömänä istumapaikan auton takaosasta mustille tarkoiteilta paikoilta ja nähdessään miten pienellä eleellä vanhaa väsyneen näköistä mustaa miestä kehotetaan siirtymään etupenkiltä taakse. Katin seuralainen Bob toteaa, että vaikka asiasta hämmentynyt Kati olikin "päättänyt ratkaista Amerikan rotukysymyksen, ei kai sentään ollut välttämätöntä, että se tapahtui juuri tällä hetkellä linja-autossa" (s. 97). Vuonna 1955 Montgomeryn bussiboikotti alkoi Rosa Parksin kieltäydyttyä luovuttamasta paikkaansa valkoiselle miehelle.

Läpi teoksen Kati tarkastelee Ruotsin ja Amerikan eroja. Vaikka monet amerikkalaiset tavat nuorta naista miellyttävätkin, vetää koti-Ruotsi kuitenkin pitemmän korren. Katin rotuerottelua koskevia pohdintoja lukuun ottamatta Lindgren kirjoittaa iloista, liki pehmofeminististä proosaa, jossa miehiä ja naisen elämää arvioidaan terävästi mutta lopultakin ystävällisesti. Henkilöhahmot jäävät etäisiksi, itse matkakuvaus on tärkeämpi. Kirjan myötä voi kurkistaa siloteltuun amerikkalaiseen 1940- ja -50-luvun tapakulttuuriin, mutta monet asiat vaikuttavat mediaa seuraavasta nykylukijasta tutuilta:

Gobin hauska mustavalkokuvitus tuo mieleen monien viisikymmenluvun amerikkalaiselokuvien alkutekstejä elävöittäneet animaatiot. Kuvat sopivat tekstiin ja antavat monia oivalluksen hetkiä.

Kati Amerikassa on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa. Seuraavat osat Kati Italiassa (Kati på Kaptensgatan 1952) ja Kati Pariisissa (Kati i Paris, 1954) ilmestyivät suomeksi vasta 2003 Laura Voipion käännöksinä. Niitä en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä. Mitähän Lindgren on saanut irti 1950-luvun Italiasta ja Ranskasta?

Aino Kallaksen Reigin pappi (1926) oli vuosia sitten järisyttävä lukukokemus. Arkaainen kieli, vahva tarina ja päähenkilön tapa kertoa elämästään vaikuttivat voimakkaasti, jollain lailla kirjallisuuskäsitystäni perustavalla tavalla ravistelevasti. Kaksi muuta Kallaksen kaksikymmentäluvun tuotantoon kuulunutta teosta, Barbara von Tisenhusen (1923) ja Sudenmorsian (1928), eivät tehneet yhtä suurta vaikutusta.

Vei monen monta vuotta ennen kuin uskaltauduin lukemaan Reigin papin uudestaan. Muistin kirjasta kielen lisäksi vanhan papin (itse asiassa tarinan tapahtuma-aikoihin nelissäkymmenissä), nuoren vaimon ja vaimon kielletyn rakkauden nuoreen apupappiin. En muistanut paljoakaan kirjan tapahtumista. Teokseen uudestaan tarttuessani mietin hetken voiko tarina vaikuttaa enää samalla teholla keski-ikäiseen lukijaan, joka on menettänyt osan kyvystään haltioitua kirjan äärellä. Kyynisyyttä uhmaten päätin lukea.

Yllä lainatut alkusanat vakuuttivat jälleen. Kallaksen vanhoja kronikkatekstejä myötäilevä arkaaisen lyyrinen kerronta on omassa tyylilajissaan huippuunsa vietyä. Kielen poljento tuo muutenkin vahvaan tarinaan lisää voimaa. Vanhakantainen kerronta ei kuitenkaan etäännytä, koska jykevyyden rinnalla herkkyys on näkyvämpää. 1600-luvun alkuvuosikymmenten Viron elämä ja tavat, sivistyneistön uskomukset ja maailmankatsomus, uskonnon vahva vaikutus, käsitys avioliitosta ja rakkaudesta avautuvat vähitellen esiin kirjan sivuilta kertojan, Reigin papin, näkemyksien läpi suodatettuina.

Tarina on lyhykäisyydessään seuraava. Syvästi uskonnollinen ja kirkon oppeja ja lakeja tiukasti seuraava Paavali Lempelius kirjoittaa omien sanojensa mukaan mitään salaamatta ja muuttamatta vanhana miehenä elämänsä ja rakkautensa tarinan. Lempelius oli nuorena arvostettu mutta äkkipikainen Tallinnan Tuomiokoulun rehtori, rakastamansa nuoren Catharina Wyckenin kanssa naimisissa oleva kahden lapsen isä, joka vangitaan oppilaansa murhasta syytettynä. Sittemmin syytteistä vapautettu mies ajautuu kaupungin hylkiöksi. Köyhyydessä elävän perheen lapset kuolevat ruttoon. Lopulta Lempelius lähetetään kauas Hiidenmaalle vastaperustetun Reigin seurakunnan kirkkoherraksi. Apulaisekseen hän saa vaimonsa ikäisen kauniin kappalaisen Jonas Kempen. Vaimon ja kappalaisen välille syttyy kielletty rakkaus. - Kallas sai aiheen vanhasta hiidenmaalaisesta tarinasta. Aiheesta voi lukea lisää Kai Laitisen teoksesta Aino Kallaksen mestarivuodet (1995) tai kuunnella Ylen Elävästä arkistosta.

Reigin pappi on Jobin tarinan uudelleenkerronta, tarina miehestä joka menettää kaiken. Menetyksen kuvauksesta kasvaa suuri kertomus rakkaudesta ja vihasta sekä lopulta sopusoinnun löytämisestä. Teos on väkevimpiä lukemiani kuvaksia miehen rakkaudesta. Ehkä kirjailijan sukupuoli vaikuttaa, mieskirjailija kertoisi tarinan varmaan toisin. Kallas välittää loistavasti Lempeliuksen ristiriitaisuuden, uskonnon vaatimuksien ja oman rakkauden eri suuntiin repivät voimat. Ristiriita tulee hyvin esiin vaimon karkaamisen jälkeen:
 

Vaimon tunteet pitää lukea rivien väleistä, tulkiten Lempeliuksen huomioita ja yhdistellen siihen niitä tunteita, joita voi olettaa hädin tuskin yli kaksikymmenvuotiaan, hiljaisen, lapsuudenperheestään erossa asuvan naisen tuntevan, kun vauras ja turvattu elämä suistuu aviomiehen saaman murhasyytteen vuoksi hyljeksittyyn ja köyhään sivullisuuteen, lapset kuolevat ruttoon ja mies, jota hän ei ehkä koskaan ole rakastanut, vie lopulta hänet asumaan maailmanlaidalle, meren tyhjyyden ääreen Hiidenmaalle oppimattomien ja pakanallisten maalaisten pariin. Lempelius ei suuresta rakkaudestaan huolimatta tunne vaimonsa sisintä luonnetta ja todellisia ajatuksia eikä niin edes väitä. Syvästi rakastettu vaimo on hänelle arvoitus.

Nyt luettuna Reigin pappi on arkaaisesta kielestään ja yli kahdeksankymmenen vuoden takaisesta ensi-ilmestymisestään huolimatta yllättävän moderni teos. Se on psykologisesti vahva ja uskottava, kokonaisen ja moniulotteisen ihmisen kuvaus. Ja niin vahvana ristiriitaisen miehen elämänkohtalo kirjan sivuilta nousee esiin, että viimeisillä sivuilla liikutun kyyneliin.

Intensiivinen takaa-ajokuvaus, jossa kahden kertojan äänet ja näkökulmat vaihtelevat. Sisäistä monologia. Takaa-ajon syy ei selviä, ei edes kuka pakenee ketä. Tarina ja kieli vievät mennessään.

Nuo tulevat mieleen, kun poimin hyllystä ohuen valkoisen kirjan. En muista miksi olen alun perin lukenut Branimir Šcepanovicin pienoisromaanin Suu täynnä multaa (Otava 1985, suom. Tuula Jaale-Misic; alkuteos Usta puna zemlje, 1974), en edes sitä olenko ensin lukenut lainakirjan vai ostanut kirjan siitä mitään tietämättä. Muistan kuitenkin, että kirja teki minuun suuren vaikutuksen, ahmaisin sen kerralla (sivuja on vain 78) mutta en ole tainnut lukea sitä sittemmin. Nyt luin ja osa samasta intensiteetistä on jälleen läsnä.

Suu täynnä multaa kertoo nimettömästä miehestä (romaanin toinen kertoja), joka on matkalla kotiseudulleen Montenegroon kuolemaan. Hän jää junasta hetken mielijohteesta ja alkaa kävellä kohti tuntematonta. Hän näkee pimeyttä halkovan tähdenlennon. Saman tähdenlennon näkee kaksi metsästysretkelle saapunutta miestä, Jakov ja tarinan toinen nimetön kertoja. Kolmikon tiet risteävät kaukaisella ja kesyttömällä seudulla. Sanaton kohtaaminen muuttaa itsemurhaa hautovan miehen takaa-ajetuksi ja kaksi rauhallisen viikonlopun viettoon tullutta miestä takaa-ajajiksi. Takaa-ajo alkaa osin uteliaisuudesta, osin erämaassa noudatetun käytöskoodin rikkomisesta:

Mies pelkää elämää, ihmisiä ja kuolemaa. Hän pakenee, koska ei halua muuttaa päätöstään kuolla ja toisten ihmisten läheisyys saa hänen päätöksensä horjumaan.

Takaa-ajon jatkuessa takaa-ajajien motiivit muuttuvat, uteliaisuus muuttuu kiusanteoksi, kiusanteko vihaksi ja lopulta pakenevan ja takaa-ajajien välille kasvaa side, jota Jakov ja hänen toverinsa eivät kykene katkaisemaan. Takaa-ajajiin liittyy matkan varrella lisää jahtaajia, kuka mistäkin syystä:

Pakeneva mies kasvaa vähitellen takaa-ajajiensa silmissä epätodelliseksi hahmoksi, jonka olemassaoloa – ja samalla jahtaajien omaa elämää - aletaan kyseenalaistaa.

Takaa-ajajien joukon kasvaessa takaa-ajettu mies liukuu tiukemmin omaan sisäiseen maailmaansa, jossa elämä ja kuolema, menneisyys ja tulevaisuus lopulta sulautuvat yhdeksi ainoaksi ehjäksi kuvaksi maailmasta, kuvaksi, jonka pieninkin liike voi muuttaa tomuksi.

Suu täynnä multaa on intensiivinen, hurja kirja, joka on paljon enemmän kuin takaa-ajon kuvaus. Symbolisen takaa-ajon voi jokainen lukija tulkita omasta näkökulmastaan yhteiskunnallisena kritiikkinä tai ihmisen olemassaolon peruskysymysten käsittelynä. Mahdollisuuksia moneen on. Pakenevan miehen kuva täydentyy vähitellen, lukija saa tietää hänestä enemmän kuin takaa-ajajista, mutta samalla mies pysyy salaisuutena. Pakonsa kuluessa hän oivaltaa elämän tarkoituksen, ja lukiessani kirjaa minusta tuntui, että juuri tätä miehen mukanaan kantamaa ymmärrystä takaa-ajajat tietämättään lopulta metsästävät.

       
 

Nilkka kohti kattoa ja sairasloman tykötarpeet esiin.

Tenavana WSOY:n toivekirjastojen kirjat olivat minulle jonkinlainen laadun tae. Muistatteko rusehtavaselkäisen Lasten toivekirjaston ja siniselkäisen Nuorten toivekirjaston? Etukannen neliapilakuvion, jonka sisässä olevan pisteviivan alla lukee "omistaa tämän kirjan"? En muista kuinka monta toivekirjastokirjaa olen lukenut, en missään tapauksessa huimaa määrää kuitenkaan. Ahmimisiässä ollessani uusia lasten- ja nuortenkirjoja ei tainnut ilmestyä vuodessa kovin paljon ja olin lukemaan opittuani tottunut etsimään luettavaa sieltä mistä sitä oli saatavilla. Kotikirjahylly, kaverieni ja äitini työkaverien kirjahyllyt, mummolan vintti ja kirjaston lastenosasto tuli koluttua. Taisin lukea aika paljon vanhoja kirjoja. Lisäksi lapsuudessani kirjojen myynti-ikä oli varmaan paljon pidempi kuin nykyisin.

En tiedä milloin ja keneltä olen saanut Liisa Vuoriston Villikot ja vieras Olli (1959). Etukannessa lukee äitini käsialalla minun nimeni, ehkä olen saanut sen häneltä joskus lahjaksi. Luin kirjan monen monta kertaa, mutta lempikirjani se ei ollut. Kirjan sisältämä lapseen kohdistunut julmuus ja välinpitämättömyys ahdisti minua, teki surulliseksi.

Mitä muistan kirjasta? Köyhä Olli tulee vanhanaikaiseen puutalokortteliin hoidokiksi ilkeälle naiselle. Ainakin reipas tyttö ja yksi poika, ehkä muutama nuorempikin asuu pihapiirissä ja heistä tulee Ollin ystäviä ja auttajia. Olli joutuu auttamaan kasvattivanhempiaan, myöhemmin hän katoaa, on joutunut kidnapatuksi, pihan lapset pelastavat hänet syrjäisestä talosta. Muistan kuivamassa olleita lakanoita ja kahvikupillisia.

Kuinka kummia kieppejä muisti saattaakaan tehdä. Edellä luetelluista asioista vain osa on kirjaan kuuluvia tapahtumia. Puutalokortteli onkin "suuri vaaleanharmaa puurakennus, jossa oli punainen peltikatto. Muuten se oli aivan tavallinen vuokratalo – vain hiukan isompi kuin toiset ympärillä olevat. Siinä oli kolme porrasta ja monta pientä kotia. Pihalla könötti ulkorakennus ja pyykkitupa, ja suuret puut ja pensaat ympäröivät avaraa leikkipaikkaa." (S. 5.) Kahden järven väliin puristunut harju, jonka rinteitä kapuavat tiet muuttuvat välillä portaiksi, alkaa nyt luettuna kuulostaa kovasti Pispalalta. Googlettamalla löydän kirjailijan teosluettelon Tampereen kaupunginkirjaston Pirkanmaalaisen kaunokirjallisuuden luettelosta, mikä vahvistaa epäilyäni. Kuvaamaansa aikaa teos ei määrittele. Hevosilla kuljetetaan muuttokuormaa ja sisävesilaivalla matkustetaan maalle. Olisiko viisikymmenlukua?

Muistan Ollin teoksen yhtenä keskushenkilönä, surullisena poikana, jonka kohtalon ympärille koko kirja kietoutuu. Nyt uudestaan luettuna ilmenee, ettei Olli ole kirjan keskeisin henkilö. Hän kyllä kärsii ja viettää onnetonta lapsuutta tätipuolensa kovissa kynsissä, mutta hän on vain pienessä roolissa kirjassa, osallistuu vuoropuheluihinkin vain nelisen kertaa koko kirjassa. Lisäksi Ollin elämä kääntyy onnelliseksi jo viitisenkymmentä sivua ennen 134-sivuisen teoksen loppua, kun kuolleeksi uskoteltu isä saapuu noutamaan poikaansa. Eikä häntä todellakaan kidnapata eikä häntä pelasteta muualta kuin katalan tätinsä hoivista ilman sen suurempaa dramatiikkaa.

Ollin ahdinko on kuitenkin tehnyt lapsilukijaan niin ahdistavan vaikutuksen, että kaikki muu kirjasta on unohtunut. Olen unohtanut päähenkilö-Maijan, joka ystävineen perustaa salaseuran nimeltä Esmeraldan oikeuden miekka. Salaseuran tarkoitus on "puolustaa kaikkia heikkoja ja sorrettuja ja kostaa vääryydet kauhistuttavan kamalalla tavalla" (s. 22). Salaseurasta lukiessani alan muistaa teoksen tunnelmasta muutakin kuin Ollin onnettomuuden. Esmeraldan jäsenten toiminta salaisiin paikkoihin jätettyine kokouskutsuineen ("Minä piilotan meidän liiterin rapun ikkunan ylälistan alle kummallekin kirjeen, jossa on salainen kutsu ja siinä aika ja paikka. Voitte hakea ne sieltä, mutta on parasta, että käytte kumpikin eri aikaan ja kierrätte toisen portaan kautta ja sitten menette liiterin tai vintin kautta meidän rappuun ja ..." (S. 17.) teki minuun lapsena suuren vaikutuksen. Nyt ne hymyilyttävät hellänhilpeästi. Kivitalossa asuneelle kaupunkilaistytölle puutalot ja liiterit, koko tuo pispalalainen maailma, ovat olleet kerronnallista eksotiikkaa. Muistan, että olen lapsena lukenut kirjan tyttöjen seikkailuja jännittyneenä ja vaikuttuneena. Miten ne uskalsivat!

Kirjan todellinen keskushahmo on Maija, tapahtumien primus motor, aikaansaava ja rohkea todellinen tyttökirjasankaritar. Seikkailu, jonka muistan Ollin kidnappauksena, onkin Maijan ja hänen ystäviensä maalle tekemä marjamatka, jonka aikana tapahtuu murtoyritys mummon mökkiin (siinä se syrjäinen talo oli). Muistamani kuivuvat lakanat ovat lasten harteilleen heittämiä lakanoita, he kun ajavat murtomiehen kummituksiksi naamioituneina pakosalle. Ja ne kahvikupilliset. Kahvia tässä lastenkirjassa juodaan koko ajan, myös lapset. Jotenkin se vie ajatukset sodan jälkeisen säännöstelyn taakseen jättäneeseen aikaan.

Se, mitä en ole lainkaan muistanut ja johon en ehkä lapsilukijana ole juuri erityisesti huomiota kiinnittänyt, on Maijan mielikuvitus. Maijan lukemiin kirjoihin viitataan, hänen rakentaa mielikuvitusleikkejä yksin ja ystävättärensä kanssa. Hänen sisäinen maailmansa on rikas, hän haaveilee olevansa milloin köyhiin ystävällisesti suhtautuva rikas aatelinen, milloin mustiin pukeutuva kuuluisa runoilija, joka antaa köyhille kaikki tulonsa: "Maijan mielikuvitus laukkasi alituiseen, hän ei voinut sille mitään. Illalla sängyssä, kun hella vielä levitti lämpöään keittiöön, hän kuvitteli kaikenlaisia ihmeellisiä asioita. Milloin hän oli rosvopäällikkö, milloin kuuluisa lentäjä, milloin satumaisen rikas perijätär. Yleensä hän kuvitteli kerrassaan merkillisiä asioita, ja useimmiten hän nukahti kesken unelmiensa onnellinen hymy huulillaan." (S. 27.) Maija on minusta nyt luettuna hyvällä ja hauskalla tavalla perinteinen tyttökirjasankaritar.

Odotusteni vastaisesti Vuoriston kirjaa on yllättävän mukavaa lukea uudestaan. Enää en ahdistu Ollin kohtalosta. Hän ei esiinny kirjassa paljon ja joka tapauksessa tiedänhän jo, että hänen lopulta käy hyvin. Nyt nautiskelen kurkistuksista puutalon asukkaiden elämään, juorujen kehittymisen kuvauksista, laivamatkasta maalle, ennakkoluulottomasta suhtautumisesta rantansa kalojen varastamista pelkäävään Mikkoon, lasten puhdasotsaisesta auttamishalusta, mikä ei sulje kujeiluja eikä suoranaisia huijauksia pois lasten elämästä.

 

Silumiinin kommenttilootassa pohdimme kerran lyhyesti kirjoitussarjaa pettymyksen värittämistä uudelleenluennoista. Asia jäi pyörimään mieleeni, mutta toteuttamisen esteeksi tuli eräs merkittävä seikka. Mistä voin etukäteen olla varma siitä, että petyn lukiessani uudelleen jonkin joskus vaikutuksen tehneen teoksen? Jos olen varma pettymyksestä, miksi tuhlaisin aikaani kirjan lukemiseen? Lisäksi joihinkin järisyttävän lukukokemuksen antaneiden kirjojen uudelleenlukemiseen olen suhtautunut vältellen, olen halunnut säilyttää vahvan lukukokemusmuiston. Päätin kuitenkin tarttua ideaan osittain. Jätän ennakoivan "pettymyksen värittämän" pois ja tyydyn otsikkoon Uudelleen luettua. Eli luen jonkin joskus vaikutuksen tehneen teoksen ja kirjoitan siitä jotakin. Kirjoittamispäätös on siis olemassa ennen lukemista. Lisäksi kirjan täytyy olla sellainen, että tunnen kiinnostusta sen lukemiseen uudestaan.

Ensimmäisenä puntariin joutuu Toivo Pekkasen Musta hurmio (1939). Tutustuin teokseen ensin samannimisenä TV-elokuvana (1984, ohjaus Tapio Suominen). Pääosissa olivat Markku Toikka ja Paavo Pentikäinen. Elokuva oli kiinnostava ja sen innoittamana luin myös kirjan, joka teki vaikutuksen. Ennen uudelleenluentaa mietin mitä teoksesta muistan: intensiivinen kolmiodraama, tapahtumapaikkana saari, saarelle saapunut vieras nuori mies joutuu vanhemman miehen vihan kohteeksi, syynä nainen, koko ajan on kesäyö, ihmiset vaeltavat saaren luonnossa, nuori mies ja nainen edellä, kateellinen mies perässä, jollain tavalla myyttinen kerrontatapa.

Alle kaksisataasivuisen teoksen luen nyt yhdeltä istumalta, keskittyen ja nauttien. Saareen muualta saapunut salaperäinen Joel, joka ei olekaan nuori mies vaan nelissäkymmenissä oleva, ei ole niin itsestään selvä keskushenkilö kuin muistin. Tarinan aikavälikin on noin puolentoista vuoden mittainen - intensiivisin osuus tosin sijoittuu yhteen kesään - ja menneisiin tapahtumiin viitataan vielä monia vuosia myöhemmin. Varsinaisin keskushenkilö on nimetön kauppias, jonka myötä kirja alkaa ja päättyy. Kolmas keskeinen henkilö on kädetön Renkonen, nuorisoseura-aatteen saarelle tuonut itseoppinut kulttuurihenkilö.

Köyhyydestä saaren rikkaimmaksi mieheksi kohonnut kauppias tutustuu yöllisellä kävelyllään meren rannalla saarelaisten hylkimään Joeliin, joka ruoka- ja tupakkapalkkaa vastaan on työskennellyt saarelaisten hyväksi. Joelin asenne työhön ja omistamiseen on vastakkainen kauppiaan omille käsityksille ja se saa tämän kiinnostumaan Joelista:

Musta hurmio kertoo kielletystä rakkaudesta, intohimosta, ahneudesta, kateudesta, elämän ja teatterin – toden ja jäljittelyn – vastakkaisuudesta, aatteiden elähdyttävästä voimasta, tarujen ja legendojen synnystä. Paljon asiaa pienessä kirjassa. Keskiössä on kahden ihmisen kielletty rakkaus, jota ei suhteen kuluessa kertaakaan tarkastella kokijoiden näkökulmasta vaan kaukaa tarkkaillen ja vakoillen. Suhteen loputtua traagisesti muuttuvat sen osapuolet Joel ja vain miehensä sukunimellä mainittu nainen osaksi tarua: "Renkosen vaimosta oli tullut taru ja Joelista oli tullut taru. Taruiksi olivat muuttuneet myös nuorisoseuran ihmeellinen menestys ja erään kesän yltäkylläinen hedelmällisyys, Javanaisen pirtissä laulaneet ihmiset ja oudosti villiintyneet koirat." (S. 177.)

Nainen, Renkosen vaimo, ei saa tapahtumiin omaa näkökulmaa, hän on mukana muutamana naurahduksena, kaukaa kantautuvina kuiskeina, yhtenä suorana repliikkinä sekä ennen kaikkea huumaavana olentona, joka kauppiaan ohi kuljettuaan tuntuu jättäneen ilmaan "aavistuksen verran olemuksensa tuoksua" (s. 30).  Kaukaa tarkasteltu nainen kuitenkin säätelee voimakkaasti romaanin keskeisten miesten tunnetiloja ja elämää, vaikka muille saarelaisille hän jää vieraaksi. Nainen herättää rakkauden, halun ja mustasukkaisuuden. Hän on Joelin ohella se, joka luo yhden huumaavan kesän ylle hohteen, joka muuttaa kaiken muunkin tapahtuneen tarunomaiseksi.

Kannattiko Musta hurmio lukea uudestaan? Kannatti.