Rakas päiväkirja, pidin eilen lomaa. Melkein kaikesta paitsi kirjoista, pyykkikoneenkin sivuutin, samoin teeveen. Tänään jatkoin lomailua, mutta muistin pyykinpesukoneen, pölyhuiskan ja imurin. Jouluvalot siirsin melkein kaappiin, mutta muutin mieleeni, kun kynttelikön valo on niin kaunis. Piipahdin ulkonakin, pudistin peitteen. Onhan tuo lumi kaunista ja ainakin paljon parempi juttu kuin torstaina jalan alla luistanut jää. Olisin silti pärjännyt koko talven ilman lunta ja sitä jäätä. Ehkä olen vähän omituinen. On minulla kirjakin, luen Liksomin palkintokirjaa, hitaasti ja nautiskellen. Matkustan pitkin Siperian rataa, käyn välillä katsomasta kartasta asemapaikkoja. Haudutin vahvaa teetä kirjan seuraksi, lasiin en sitä kuitenkaan kaatanut. Sipuliakaan en haukannut enkä suolakurkkua, vaikka ne tuntuvat kirjan seuraan sopivan. Huomenna mietin menisinkö äänestämään presidenttiä ennakkoon vai tyydynkö varsinaiseen vaalipäivään.

Rakas päiväkirja, lomaillaan. Pidetään lomaa ja pidetään kiinni perinteistä. Kutsutaan pesukoneen korjaaja (onkohan se sama korjaja kuin viime kesiksellä vai se aiemmalla lomalla koneen huoltanut?), kompastellaan keräykseen meneviin vaatekasseihin, viedään ne varastoon ja unohdetaan sinne, suunnitellaan kaikkea pientä siivoilua ja kivaa remonttia ja huomataan loman lopussa että ai niin sehän mun pitikin tehdä, puretaan stressiä, vältellään työasioita, soitellaan sukulaisille, kuvataan kukkia, luetaan jokunen kirja, haukutaan hellettä, odotetaan sateita, mietitään minne sitten varmana ei lomalla mennä, harmitellaan miksi emme ole tuolla ja miksi ollaan täällä ja niin tylsiä ja ikäviä ihmisiä, ihaillaan uutta kesämekkoa, kaivetaan tikkuja varpaista, kuunnellaan tangoja eikä taatusti lojuta rannalla, nyhdetään rikkaruohoja, hävitään punaherukkataistelu räkäteille, käydään juorukahveilla. 

Rakas päiväkirja, olen viettänyt juhannusta. Olen väistänyt mökkiloman, tangon haikeuden, talkootanssit, onginnan, makkaranpaiston ja saunomisen. Olen lepäillyt, pyöräillyt, lukenut Carol Shieldsiä, pessyt pyykkiä, putsannut hellan, tehnyt kiinalaista ruokaa suoraan purkista, juonut liikaa kahvia, ihallut varpaitani, kuunnellut Kimmo Pohjosta, nauttinut sateenkohinasta.

 
Rakas päiväkirja, olen lomaillut, paiskinut töitä, kahlannut sohjossa, kyttäillyt busseja, ajellut taksilla, lukenut yhtä ja toista, kuunnellut kaikenlaisia kummallisia lauluja, siirrellyt kirjoja kasoista kasseihin ja kasseista pinoihin, puhunut päivittäin pääni kipeäksi ja tepsutellut jalkani muusiksi. Olen soittanut harvinaisia puheluita, keittänyt kahvia, läväyttänyt pasta-ansan, tehnyt pahaa ruokaa, laatinut kysymyksiä, miettinyt uhanalaisia hyönteisiä enkä ole kirjoittanut kovinkaan monta järkevää lausetta enkä ainuttakaan omaa ajatusta. En ole myöskään tehnyt uudenvuodenlupauksia.

En myöskään ole laatinut suunnittelemaani listaa viime vuoden merkittävistä kulttuurijutuista, koska minulle tuli hieman vaikeuksia kirjojen kohdalla ja teatterissahan en koko vuonna käynytkään oopperasta puhumattakaan, ainoa konserttikin jäi töiden takia väliin. Olisin listannut viime vuoden merkittävimmäksi elokuvakseni Duncan Jonesin ohjaaman Kuun, mutta se valmistui jo vuonna 2009. Taisin kyllä nähdä sen viime vuonna, luultavasti. Hienon hieno ja ajatuksia herättävä elokuva, joka viimeistään sai minut ajattelemaan, että Sam Rockwell on huippunäyttelijä ja Kevin Spaceysta tosiaan on robotiksi. Viime vuoden musiikkilöytöni olikin sitten varmaan Midlake.

Mutta ne kirjat. Lastenkirjojen kohdalla ei kovasti tarvitse pohtia. Siri Kolun Me Rosvolat, ehdottomasti. Aito, vanhanaikainen lastenromaani, seikkailua, hyvää tahtoa, rohkeuden ja omatoimisuuden oppimista, viisautta ja anarkiaa sulassa sovussa sekä rutkasti ystävyyttä hyvällä kielellä kerrottuna, mitäs muuta sitä lastenkirjalta kannattaisi odottaakaan. Aikuisten puolelle siirryttäessä onkin jo hankalampaa. Lukuisista lukemistani uusista kirjoista huolimatta viimevuoden kirjalliset elämykset tarjosi kuitenkin Günter Grass, jonka teoksia ahmin (oikeastaan luin hitaasti mutta vakaasti, Grassia ei oikein voi ahmia, en minä ainakaan) monen monta.

Tulihan tästä nyt sitten jonkinlainen lista, vaikkei edes topvitonen täyttynyt.


 

Rakas päiväkirja,
miksi lyijykynät ovat aina hukassa paitsi silloin kun imuroi? Miksi sukat ovat yksinäisiä ja hammasharjat putoavat vessanpönttöön? Miksi maailmassa on niin paljon ylämäkiä ja jäisiä portaita, jotka vievät alaspäin? Miksi busseihin on vaikea ehtiä? Miksi kaupan salaatit ovat nahistuneita eikä lapasellani ole paria? Miksi pipo kiristää ja tukka litistyy? Minne olen kadottanut huulipunani ja miksen muista soittaa hammaslääkärille? Miksi aivastelen koko ajan enkä välitä kokouksista? Miksi kuuntelen vain bluesia ja nauran huonoille vitseille?

Rakas päiväkirja. Selkäjumi, hiirikäsi, verestävät silmät, käheytyvä ääni, kassikaupalla luettavaa, paljon puhuttavaa. Pieniä nappuloita, jotka kuuntelevat korvat höröllään. Vähän isompia, jotka tekevät kaikkensä kätkeäkseen pienenkin kiinnostuksen pilkahduksen. Haltioitunutta kuuntelua, paljon kysymyksiä, hermostuneita jalkoja, jotka menisivät jo mieluummin muualle. Hymyjä, ujoja, rohkeita kysymyksiä "ooksä **:n kirjastosta? emmä kyl siel käy". Naputusta pöydän kulmaan, kermakastikkeessa uivaa pastaa, muistiinpanoja, kokoustamista, pyöräilyä, uusia ihmisiä, suunnittelua, miettimistä, sähköposteja, päivityksiä, tarkastamista, kasojen yli harppomista, soittoja sinnetänne, läppärin kanssa riitelyä, musiikkia, törötukkaa, Kummeli-vitsejä, hiphoppia, runoja, kollegoita, ystäviä. 

 
Rakas päiväkirja, välillä raakun kuin varis, hetken päästä piipitän hiiren lailla. Siinä välissä yritän pysytellä lääkärin määräyksen mukaan hiljaa. Puhumattomuus on outo juttu. Silloin alkaa hieman ylenkuulla puhuttua sanaa. Jos joku alkaa heitellä ympäriinsä kiivaita sanoja, voin hymyillä tyynesti ja kohautella olkapäitäni. Sori, tää olis tänään hiljaa, tää ei nyt tuomarois eikä keskustelis niinku tärkeist jutuist. Voisin ylevästi väittää kuuntelevani sisintäni, mutta se olisi höpöä. Ei sieltä tällä hetkellä mitään kovin äänekästä löydy, ajatukset vain kääntävät kylkeään, raottavat luomiaan ja haukottelevat me ollaan sun kans kimpassa sairiksella pöljä ja nukuttais nyt vaan. Niin kuin sitä nyt oikeasti saisi nukuttua, kun puoli yötä saa yskiä ja toisen puolen miettiä missä asennossa uutta yskänpuuskaa voisi hitusen siirtää. Viime yön torkahtelin sohvalla pyykkikasaan nojaten, parilla tyynyllä siitä sai melkein kelvollisen yskäntorjuntapetin.Yskänlääkkeitä on kokeiltu, niin lääkärin troppeja kuin jotain intiaanimehua, jota kipatessa tietää kyllä juuria nauttineensa. Ei ne oikein auta. Mutta onneksi on kramppeja&nyrjähdyksiä, jerejä ja babyblueseja. Niistä riittää seuraa yskäöille.
 

 
Rakas päiväkirja, kyllä minä nyt ymmärrän miksi maanantaipäivä oli hernekeittopäivä. En ymmärtänyt sitä vielä puolilta öin kun hinkkasin hellaa puhtaaksi ja mietin että ainoa ystäväni on taikasieneksi mainittu siivoustyyny enkä sitäkään saa toimimaan. Jätin lopulta rasvat suosiolla liesituulettimen lasiin ja tuumasin olkoon, joskus toiste sitten. Enkä minä ymmärtänyt sitä hernekeittomaanantaioloa vielä nukkumaan mennessäni vaikka olikin jo tiistai. Ymmärsin sen vasta joskus sudenhetken livahdettua ohi ja herätessäni hikisissä lakanoissa kurkku kipeänä.

Nyt on keskiviikko ja huomenna voin ihan perinteisesti lämmittää hernekeittoa (niin kuin muuten maanantainakin tein, taidan syödä sitä liikaa siihen nähden, että herneet kuulemma ovat pahaksi kihdille, jota minulla tosin ei ole, mutta tällä hernemäärällä en ihmettelisi vaikka sen saisinkin). Ehkä minun silti kannattaisi pohtia jotain muuta soppaa - onhan minulla bataattejakin vaikkei reseptiä - koska nyt raakun flunssan kourissa puolikkaita sanoja, uitan kuumemitari kainalossa jalkojani kuumassa vedessä enkä ole ollenkaan ajatteluterässä. Rokkaisia fiiliksiä en nyt kaipaisi, mutta jotain lämmittävää tähän paleluun kylläkin. Ja lisää nenäliinoja.
 

*********************************

Coleman Hawkinsilta voi kuunnella lukumusiikiksi vaikka Body and Soulin.

 
Rakas päiväkirja, tänään on ollut hernekeittopäivä ja koska on maanantai, on hernekeittopäivä silloin erilainen kuin jos olisi torstai. Kaikki on ollut tuhdin arkista pikkukiemuroin, siten että toinen jalka on koko ajan hieman lipsunut vakaasta kulusta. Apteekissa sai jonottaa, sisällä oli hiki ja ulkona viileää. Töissä tunsin olevani liikaa, olisin mieluummin ollut kotona. Kotimatkalla koiranulkoiluttajat ja iltakävelijät ilmiintyivät pusikoista ja tienvarsilta tummina möykkyinä hetkeä ennen ohitusta. Kotona kaivoin kukkaron ja kalenterin laukkuun levinneen ananasrahkan lomasta.

Mutta näin Jupiterin. Luultavasti. 

Rakas päiväkirja. Ei jaksa lukea. Ei jaksa imuroida. Ei jaksa kokkailla. Ei ulkoilla. Ei innostua musiikista. Ajatus ei kulje. Tietokoneen ohjelma oikuttelee. Jälkikasvu kapinoi. Pyykkipino on. Astiat kertyvät. Uni väistää. Sormet turpoavat. Pää on paksu. Oliivipurkki tyhjenee. Läpiveto ei viilennä. Helle. Inhoan.
 

Osaisiko kirjoittaa lonkalta, tuosta vain, miettimättä seuraavaa virkettä, viemättä ajatusta kaarena alusta loppuun, pohtimatta siirtymiä, lauseiden välisiä suhteita? Eihän elämäkään mene aina suunnitellusti, kauniisti ja säröilemättä. Viime viikkoina on näennäisen tapahtumattomuuden alla ja ohessa tapahtunut paljon. Olen vaihtanut kuulumisia ihmisten kanssa, joista en ole kuullut moniin moniin vuosiin, miettinyt miten voi olla samaan aikaan tuttu ja vieras. Olen kohdannut surun mahdollisuuden, torjunut kyyneliä ja päättänyt uskoa positiiviseen ratkaisuun. Olen ollut monissa juhlissa, tavannut ihmisiä vuosien varrelta ja kohdannut uusia, saanut lämpimiä halauksia, kokenut iloa, hyvää mieltä ja tyyneyttä, vastaanottanut lempilaulun ja terveiset vanhalta ihastukselta. Olen nukkunut vähän ja tehnyt paljon työtä, olen lomaillut, puhunut ja kuunnellut, surrut ja toivonut. Olen ollut ja olen elämän keskellä. Se itkettää ja riemastuttaa, suo iloa ja onnea, särmäisiä reunoja ja paljon hiljaisia tunteita.
 

Jaahas, rakas päiväkirja, jossain on vissiin vappu. Ilmapalloja, serpentiinejä, valkolakkeja, kuohuviiniä, juomalauluja, työväenviisuja, hassuja haalareita ja teekkarivitsejä. Meillä on ollut vaan perunasalaattia, nakkeja, kaupan simaa ja muutama munkki. Tippaleipiä ei kukaan ole vielä halunnut syödä. On meillä ollut hauskaakin. Katsottiin Men in Blackin kakkososa. Mopsi oli kiva.

Ennen vappua luin kirjan. Se kertoi kirjailijasta ja toisestakin. Siinä mietittiin kutsumusta. Kirjailijaksi voi ryhtyä kuka vain. Kenestä tahansa ei voi tulla kirjailijaa. Kirjassa oli vähän sivulauseita. Ehkä kirja oli parodiaa. Pelkillä päälauseilla kirjoittaminen on vaikeaa. Siinä kirjailija kuitenkin onnistui. Säkättävä rytmi toimi välillä. Romaanin lukeminen ei silti ollut ilo. Ajattelemisen aihetta se kyllä antoi. En oikein pitänyt kirjasta.

Euroviisuihin valmistautumisen olemme tenavien kanssa aloittaneet vapun myötä myös. Myötänoloutta on tunnettu ja pohdittu mahdollisuutta kieltää viisuissa rumpukoneet. Tosin yksi kivakin laulu on kuultu (vaikka inhoankin noita hattuja, jollaisen tämäkin laulaja on renttukampauksensa päälle asetellut), joten eiköhän näistä ihan tavanomaiset viisut kehity.

 
Rakas päiväkirja, kaivoin polkupyörän naftaliinista ja ulkoilutin sitä hieman. Näytin sille sohjoa ja jäätä ja sanoin näiden kanssa ei sitten ole leikkimistä eli tästä ei ajeta enkä ollenkaan suuttunut, vaikka se lumettomalla tiellä rapasikin kuraan hienon helmansa ja minut siinä samalla. Olen siis aloittanut pyöräilykauden ja se tekee minut erittäin tyytyväiseksi, ehkä se jopa irrottaa muutaman ajatuksenkin. Kirjoittaminen on ollut hieman hyydyksissä viime aikoina.

Toisaalta ei ole mikään ihme, että omat sanat ovat lomailleet. Olen viime kuukausina seurustellut sangen hyvässä herraseurassa ja tullut jopa miettineeksi voisiko sanojen kautta oikein rakastuakin vähän ja väliaikaisesti tai edes ihastua. Asiaa ääneen pohdittuani lähipiiri on vilkuillut minua hieman viistosti (tuhahduksia ja teatraalisia silmänpyörityksiäkin on esiintynyt) ja kaukaisemmat tutut nauraneet estottomasti ääneen. Reaktiot ovat kummasti selvittäneet päätäni enkä ole enää huokaillut takakansien ääressä, mutta en minä silti vielä ajatellut Güntheristä, Kurtista ja Paulista kokonaan luopua, he kun ovat olleet oikein kiinnostavaa seuraa. Olen minä kyllä hieman hmmm:hytellyt, tuhahdellut ja jopa pikkuisen virittänyt kinaakin heidän kanssaan, mutta lopulta he ovat sanoillaan aina häikäisseet, yllättäneet, järkyttäneet, naurattaneet ja itkettäneet. Ehkä jopa lohduttaneetkin. Tosin monen perä perää ahmaistun kirjan jälkeen Günther on suosiolla siirtynyt odotushyllylle lepäämään, mutta Kurt tiputtelee huomionkipeänä opuksiaan varpailleni. Paul on rauhallisen sitkeästi pitänyt pintansa, vaikka välillä olen käskenyt hänenkin odotella vuoroaan, pitäähän sitä olla kohtelias muillekin kirjailijoille.

Yksi asia herrakolmikolla on yhteistä. Heidän seurassaan nousee väistämättä mieleen oivallus ahaa, näinkin siis voi kirjoittaa.

Rakas päiväkirja,

taidan olla aika kunnianhimoton otus, laiskanpulskea hyväntahtoisuus, joka iloitsee pienestä eikä viitsi pinnistellä. Hyväksyn urheilijoiden selitykset "oli jotenkin veltto olo", "tein parhaani", "ei vaan kulkenut". Eihän se minullakaan aina kulje kauppamatkoilla ja kotioloissa, duunissa on joinakin päivinä veltto olo ja vaikka tekisin parhaani, ei asiakaspalaute aina silittele minunkaan pörröistä päätäni.

Miksi asettaa piskuiselle joukolle urheilijoita hurja mitalitavoite? Miksi ihmeessä "tavoitteiden pitää olla kovia" (mikä maalaisjärjellä tarkoittaa liian kovia, realismilla ja onnella ei ole sen kanssa mitään tekemistä)? Jos tavoite on 12 ja mitaleja tuleekin 5, niin ollaanko niistä viidestä iloisia? No ei tietenkään, koska tavoitteesta jäätiin. Jospa tavoite olisikin kaksi? Silloin neljä mitalia olisi tavoitteiden ylitys ja voitaisiin ollaan niin ylpeitä, että hyvä kun TV:n ääreen mahduttaisiin. Sitä paitsi pronssikin on mitali eikä olympialaista pronssimitalia kovin monesta huushollista tässäkään maassa löydy. Ei meiltä ainakaan.

Mutta mikä saa tavallisen lastenkasvattajan melkoisen raivoisaksi TV-ruudun ääressä? Taitoluisteluvalmentajista ne, jotka suojattinsa onnistumisen jälkeen loistavat yhtä hymyä ja istuvat kylkikyljessä pisteitä odotellessa, mutta epäonnistumisen jälkeen pitävät tiukan hajuraon eikä pienintäkään tukevaa elettä tai ilmettä ole näkyvissä, vain hädin tuskin suostutaan istumaan samalla penkillä ja peittämään Se Suuri Pettymys, jonka suojatti on valmentajalleen aiheuttanut. Kuuluukohan valmentajille psykologista koulutusta ollenkaan?

 
Rakas päiväkirja,

olen taas miettinyt pölyä. Minä en mieti useinkaan yleviä enkä edes joka päivä korkeakulttuurisia ajatuksia mutta joskus minä kyllä mietin arkisesti ja hyvin ärtyneesti pölyä. En tiedä mistä pöly tulee enkä taatusti tiedä mihin se menee, koska aina se tulee sieltä pikapikaa takaisin. Viime aikoina pölyajatukset ovat olleet taas ajankohtaisia. Aikani aivasteltuani ja niistettyäni monen monta nenäliinaa laskeuduin viimein eilen kontilleni, oikaisin kipeän polveni ja aloin tutkailla mitä pöydän alla nurkkaan työnnettynä piileekään. Pölyn lisäksi.

Laatikollinen valokuvia. Piirustuksia. Mistä lienee meille kulkeutunut naistenlehti, jonka kannessa kysytään tunnenko rompehepulin (en ole juttua lukenut, mutta suoralta kädeltä vastaisin myöntävästi) sekä kehotetaan nostamaan kyykkyni kunniaan (tarkistusluku kertoi kannen puhuvan kyvyistä, mutta koska kykyni, mitä lienevätkin, ovat nenänniistoa lukuunottamatta tällä hetkellä hieman hakusessa, kyykyn kunniaan nostaminen sopii hyvin, sillä viime aikoina kyykkyyn laskeutuminen on vaatinut normaalia enemmän suunnittelua ja siis ajattelua). Pöydän alta löytyi myös pino vinyylilevyjä, vanhoja postikortteja, tyhjä luistinlaatikko, hiusharja, vihkoja, avaruuskirja, pussillinen spelttijauhoa (älkää kysykö, minulla on vain hyvin hämärä aavistus miten jauhot ovat ehkä joutuneet pöydän alle), tulosteita, huulirasva, kaksi kukkaruukkua, joista toisen onnistuin särkemään, jatkojohto, epämääräistä paperisälää, kauppakassi (onneksi tyhjä), palkkakuitti, muutama kynä, meikin pohjustusvoide (virheostos, joka ei sovi ihotyypilleni), toimimaton radionauhuri, taskulamppu ja kauan etsimäni muistikirja.

Lajitellessani pöydän alta kiskomaani rojua paperinkeräykseen, roskiin ja säilytettäviin (enkä tosiaankaan tuntenut itseäni kaaoksen kuningattareksi) keksin miksi tilanteeseen ja aivasteluun oli päädytty. Syynä on joulusiivous. Jos ei ehdi, jaksa, viitsi tai mitä syyksi sitten valitseekin, lajitella pöydän kulmille ja tuolinjalan viereen kerrostuneita epämääräisiä kasoja ennen joulua roskiin, paperikeräykseen tai imaginaariselle tyhjälle kaapin hyllylle, kamat yleensä työntää paperikasseihin ja kassit työpöydän alle nurkkaan, jossa niitä myöhemmin hieman potkitaan ja siten ihan vähän levitetään roinaa pöydän alle eikä kukaan sitten tietenkään viitsi koko moskaa imuroidakaan, se kun vaatisi imurointia edeltävää poimimista, järjestelyä ynnä muuta. Kunnes sitten eräänä päivänä joku, eli minä, alkaa aivastella, kuluttaa puoli rullaa vessapaperia ja lopulta alistuu konttaamaan kipeän koipensa kanssa pöydän alle ja hoitamaan lajittelun ja imuroinnin lattialla istuen.

Mitä tästä taas kerran opin (ja tämä oppi kertautuu vuodesta toiseen)? Ei kannata sijoittaa pöytiä ja työpisteitä nurkkiin, missä on mukavasti varjoon jääviä piiloja papereille, nauhureille, levyille, huulirasvoille, naamavoiteille (vaikka ne olisivatkin vääriä ostoksia), piirustuksille ja kaivatuille muistikirjoille. Lisäksi mietin mitä teen kengillä, joissa on viidentoista sentin korko ja joiden kapeuteen kukaan tässä talossa ei saa työnnettyä paria varvasta enempää.
 

Rakas päiväkirja,

en ole stressannut joulua tänä vuonna, mutta silti minulla on kukka huulessa. Olen ollut hävyttömän laiska, suorastaan retkurento. En ole juossut kaupoilla, en kirjoittanut joulukortteja - vielä ehtii, kunhan ykkösluokan merkkejä löytyy ja kortteja laatikon pohjalta - , en suunnitellut menua lanttulaatikkoa enempää, olen kuunnellut alle kymmenen joululaulua, hankkinut muutaman lahjan, ostattanut lahjoja muilla, käynyt joulujuhlassa, syönyt monta piparia, kaksi joulutorttua ja juonut lasillisen glögiä. Ulkovalot ovat jälleen kadoksissa, mutta pöytävalot ovat koko vuoden olleet varmuuden vuoksi näkösällä olohuoneen pöydällä, luultavasti joululiinakin löytyy vanhalta paikaltaan kirja- ja lehtipinon alta. 

Olen miettinyt siivousta. Piti aloittaa jo maanantaina, mutta aloitin vasta tänään. Siivosin tunnin ja näyttää jo paljon paremmalta. Huomenna siivoan lisää, ehkä puoli tuntia, sitten aion harrastaa kulttuuria. Ensi viikolla voinkin laittaa ison vaihteen päälle, huiskia pidätellysti ja sitä enemmän delegoida ja käskyttää, kun kerran jälkikasvu on vapaaehtoisesti ilmoittautunut joulusiivouksen tekijäksi, mikä on Hyvin Outoa, taipumuksissa on selvästi nyt hypätty yhden sukupolven yli. Tosin minun pitää olla tarkkana, innokkaita siivoojia ei pidä päästää tärkeiden lehti- ja kirjakasojen kimppuun, lehdet lentävät roskiin ja kirjat piiloon ja sitten saan taas etsiä ja pähkäillä missä mikäkin kirjastonkirja on.

Olenkohan minä huono jouluihminen? Minähän pidän joulusta, joulun sanomasta, joulumielestä, joulukorteista, joulumusiikista (jos saan valita kappaleet mieluiten itse), jouluruuista, jouluelokuvista (joistakin), joulurunoista, joulukuusesta (jota en suostu hankkimaan), jouluihmisistä, sukulaisten seurasta, tontuista, enkeleistä ja joulupukista. Mutta en pidä joulustressistä, joulupaniikista, joulupakosta. En halua rakentaa kotiini joulua monen viikon ajaksi, ripustaa koristeita viikoiksi esille (joululta unohtuneet ovat Aivan Eri Asia eikä niitä lasketa, niiden poistamattomuus on vain laiskuutta), en popsia jouluherkkuja ensimmäisestä adventista alkaen, en viettää pikkujoulua enkä kuunnella joulumusiikkia keskeytymättömänä virtana.

Mutta onko niin, että joulu löytyy parhaiten hääräämällä, stressaamalla, hyörimällä, valmistamalla?

Rakas päiväkirja, kyllä minullakin on jouluperinteitä. Minäkin katson joka vuosi Lumiukon, jos vain olen TV:n ääressä, vierailen sukulaisissa, kuuntelen Bachia ja hankin perinteisen joulunoidannuolen.
 

Rakas päiväkirja,

taas sama vanha ongelma. Miten luetaan ajatuksella neljän päivän aikana 10-12 kirjaa samalla kun käydään siinä ohessa parina päivänä töissä, kaupassa ja joka päivä heilutaan kauhan varressa? Syksyn eka vinkkaus lähestyy ja koska kalenteria on taas tullut tulkittua väärin, kuljen koko viikonlopun kirja toisessä kädessä ja toisella sitten puuhastelen niitä arkisia. Sunnuntaiklassikko on melkein mietitty, mutta ehdinkö ollenkaan kuunnella muiden valintoja? Ehkä viikolla, vinkkauksen jälkeen.

Aloittaisinko Marja Luukkosen Tuulipuun maalla vai Ritva Toivolan Tuomas Karhumielellä? Vaikea valinta, molemmat ovat kiinnostavia.

Tästä se taas lähtee, syksyn lukuputki, jolloin kirjoja paahdetaan hiki otsalla siristen ja kalenteriin sovitellen. Veikkaan vanhasta muistista, että hilpeintä on eka- ja tokaluokkalaisten kirjoja ahmiessa. Tosin osan syksyn helppolukuisista uutuuksista olen jo ehtinyt lukea. Jyrki Kiiskisen Jänis ja Vanki saavat kännykän oli kyllä hilpeä. Nykyinen kännykkäkulttuuri saa kyytiä ja huutia.

Toivottavasti kirjat ja kirjailijat eivät tunge uniini liiaksi. Joku yö sitten näin hyvin mielenkiintoista unta Syrjän veljeksistä, en kirjailijoista vaan epuista. Kovasti yritin heitä ystäväni kanssa lohduttaa. Tosin en muista miksi eivätkä he kovin innostuneita lohdutuksestamme olleetkaan, joten mitäpä tuosta. Mutta siis, vinkkausvapaita unia, kiitos.
 

Rakas päiväkirja,

olen huono äiti. Näin luki lehdessä. Olen huono äiti, koska olen itsekkäästi laittanut lasteni edun edelle oman etuni (ja siinä sivussa perheen taloudellisen edun ja siten myös lasteni edun, mutta sitähän ei lasketa, koska köyhät voivat kuulemma yhtä hyvin syödä puuroa, näkkileipää ja vitamiinipillereitä ja laihtua siinä sivussa, niinkin olen lehdestä lukenut). Olen uraäiti, uramuija, ilmeisesti siis uraäitihirviö.

Olen vienyt lapseni päivähoitoon (hoidin heitä kyllä vuosia ensin kotona mutta sitä ei lasketa, koska sitten kuitenkin menin töihin enkä enää ollut kotiäiti. Sitäkään ei lasketa että olen ollut virkavapaalla ja vuorotteluvapaalla hoitamassa lapsiani, koska joka tapauksessa olen vienyt heitä välillä päivähoitoon). Hyi minua, miten koskaan olen ajatellutkaan voivani olla riittävän hyvä äiti (no en kyllä ole luullutkaan olevani maailman paras yhtään missään eikä minulla ole mielipiteitä joilla haluaisin huitoa muita, taivas että olen tylsä ihminen, niin ja huono äiti).

Mutta sitä minä kyllä ihmettelen, miksi ajatellaan äidin olevan lapsen kaikissa ikäkausissa tämän paras hoitaja ja korvaavan isän silloinkin kun isä perheessä on. Minun mielestäni pitää lähteä uuteen suuntaan, laajentaa näkemystä lastenkasvatuksen puitteista, maksimoida hyödyt. Hyi teitä uraisät, laitatte työnne, toimenne ja tilipussinne lapsen edelle. Jääkää kotiin, jättäkää verot ja laskut lapsettomien maksettaviksi. Ryhtykää koti-isiksi kotiäitien rinnalle. Tasa-arvoistukaa! Lapset ovat pieniä hetken, jääkää kotiin, luopukaa urastanne ja eläketurvastanne, luottakaa siihen, että lapsenne elättävät teidät myöhemmin samalla kun ovat kotona hoitamassa omia lapsiaan ilman palkkaa ja sosiaaliturvaa. Luopukaa itsekkyydestänne, luopukaa itsenne kehittämisestä. Syyllistykää!

Rakas päiväkirja, joinain päivinä on hienoja ajatuksia, toisina kelvollisia ja toisina, no, toisina jurnutetaan vaan paikallaan tai hipihippuisin arkiaskelin arjen pyörteissä mietiskelemättä sen kummempia. niin kuin tänään, vaikka on minusta tänään aika moneksi ollut.

Olen esimerkiksi puhunut luokalle sellaisella äänellä että sanoihini hiipi nipotusta. Ehkä varhaiset opetustuokiot eivät olekaan ihan mun juttu? Vai pitäisikö sitä ennen nukkua hyvät yöunet? Murkkuikäisille sääntöjä paukuttaessani alkoi mieleni huutaa ekaluokkalaisia peliin - ja kas, myöhemmin ekaluokan opettaja soitti ja pyysi vinkkaamaan. Uin melkein lankoja pitkin sinne luokkaan saman tien. Tosin kännykkäkaudella ei ole lankoja, mutta kuitenkin. Tiedossa on siis iso kasa hauskoja helppolukuisia.

Töissä kamala hiuske ja vilinä, kahvitauko olisi ollut paikallaan.

Kotona katsoin tenavien kanssa Spiderwickin kronikat, joka oli niin jännä peikkohirviöineen, että aloin miettiä leffan ikärajaa. Aika erilainen oli kuin kirjasarja, joka sekin oli hurja. Päivän ensimmäinen kahvikin jäähtyi leffan aikana, kun en muistanut juoda sitä tapahtumien tuoksinassa.

Olen tapellut uuden sähköpostiohjelman mikä lie kanssa, en ymmärrä sen logiikkaa, olen pulassa ja raastan hiuksiani ja tunnen itseni erittäin typeräksi söhmelöksi. Lähettelen kiukkuisia viestejä kaverilleni ja annan rivien välissä ymmärtää, että väännä nyt hyvä ihminen kahden lauseen rautalankaversiossa tämän ohjelman pulmat selviksi ettei minun tarvitsisi lukea monen kappaleen ohjeistuksia.

Olen kantanut selkä vääränä kotiin mieskirjailijoiden teoksia, mikä tarkoittaa sitä, ettei lähiaikojen lukulistoille monta naista mahdu. Saankohan näiltä poikaiän sivuuttaneilta herroilta uusia ajatuksia, alanko puhua römeällä äänellä, syljeskellä suupielestäni, unohdanko arjen herkät hermot ja vahvan naiskuvan? Tosin kaikki ovat kovin runossa kiinni olevia, joten ehkä miehinen herkkyys paljastuu uudella tavalla urakkalukemisen tiimellyksessä.

Tänään olen siis ollut nipo, tiukkis, kiireinen, kahviton, tyhmä, osaamaton ja hämmästelevä. Mihin vielä ehdinkään kun ilta etenee. Todennäköisesti iltaunista vänkyttäjäksi, "olenko minä joku piika vai" -kyselijäksi sekä enttententteninä illan kirjavalintaa tekeväksi. Ei kovin monipuolista, mutta, rakas päiväkirja, minä olen vaan lomalta töihin palannut täti enkä nyt jaksa kauheasti säteillä ja olla hauska.

Rakas päiväkirja, en nyt jaksa väsätä mitään syvällistä arjesta ja sen hienoista pitsireunoista. Kokeillaan ihan listana päivän tapahtumia.

• Lapsilla flunssa, minulla huono olo. Kukaan ei mene kouluun enkä minä töihin.
• Juon mukillisen kahvia. Paha virhe, olo ei tokene.
• Nätystelemme lounasta haluttomasti, mutta Marx-veljekset piristävät hitusen.
• Kuuntelen Jarkko Martikaisen Mierolaista.
• Mies laittaa sähköpostia. Huoltoherrat tulevat ihmettelemään pattereitamme huomenna. Luon yhden katseen ongelmapatterin suuntaan ja totean, että on pakko siivota ainakin parin neliön alue. Miten juuri tuohon kohtaan onkin kertynyt kaikkea sälää, tavarakasan, levysoittimen ja lehtien painon alla horjuva pöytä, laatikollinen cd-levyjä, kaksi rikkinäistä lamppua, johtoja, kaapeleita ja pölyä.
• Myöhemmin istun lattialla ja mietin miksi ihmeessä pyyhin pölyjä kaapelijohdoista. En ole oikein viisas.
• Hieman aiemmin olen pohtinut urakalla miksi a) ostan kirjoja vaikka voin lainata niitä mielin määrin rajoitetun määrän kirjastosta ja b) miksi lainaan kirjoja kirjastosta, kun ostan lukemattomia kirjoja kirjahyllyyn, lattialle, pöydän kulmalle ja tuolille.
• Miksi minulla on aina vaan huono olo?
• Ikkunasta näkyy hieno harmaan valon leikki haalealla oranssilla sävytettynä ja puiden mustien oksien lomassa olevien lumipaakkujen vaihtelu enkä osaa ottaa siitä onnistunutta valokuvaa.
• Lisäksi huomaan pitäväni Madonnan Frozenista enkä ole koskaan erityisemmin välittänyt hänen musiikistaan.
• Lapsi kirjoittaa sormella selkään enkä ymmärrä mitään.

Tänään on tällainen päivä.

Päivän ilahdutukseksi sain Leijonaiselta hänen itsensä maalaaman Turun Tuomiokirkon portailla istuvan valoa ja lämpöä lähettävän Enkelin. Kiitän lämpimästi ja lähetän Enkelin eteenpäin kaikille niille, jotka kaipaavat valoa, lämpöä ja ystävällisen Enkelin seuraa.

© Leijonainen

Rakas päiväkirja,

tämänvuotiset Helsingin kirjamessut tuli sitten käytyä. Lauantaina ei ehdi ja sunnuntain ruuhkaisuus ei innosta. Eikä kyllä taitaisi kukkarokaan antaa periksi, tänään messuseuralaisena oli juniori, joka osoittaa huolestuttavasti perineensä vanhempiensa kirjojenkahmintataipumukset. Kotiin tulimme kädet raskaista kasseista venyneinä, jokainen messuille varattu euro kulutettuna ja toisillemme touhukkaasti vakuuttaen, että kyllä vain, ostettiinhan me joululahjojakin. (Esimerkiksi se hurjat naurut kirvoittanut Iik! Ihana mies, joka sisältää fanikuvia 70- ja 80-luvun miessankareista, kannessa poseeraa viiksekäs ja rintakarvainen Tom Selleck. Nyt heitämme kruunaa ja klaavaa siitä kuka sukulaisista saa kyseenalaisen kunnian kääräistä kirjan jouluna paketistaan.)

Onneksi messut eivät ole vain kirjoja - olen nykyisin myös Pikku-Kakkos-paidan ja upouuden Tauno Palo -kalenterin ylpeä omistaja. Eivätkä messut ole onneksi pelkästään kirjoja, T-paitoja, kalentereita, kuumia messuosastoja, sieltä täältä korviin kantautuvia haastattelujen pätkiä (säännöllisesti haastattelijoiden äänet kuuluivat kovempaa kuin haastateltujen), hätäisesti nautittuja lounaita, pujottelua muiden messuvieraiden joukossa, "missä ihmeessä se ja se osasto täällä onkaan" -mutinoita ja pettyneitä huokauksia "ai, se kirjailija esiintyykin vasta huomenna". Messut ovat myös ällistyttävä paikka törmätä tuttuihin. Työjutuista tuttuun kirjailijaan, jonka vinkistä kassiin ajautui Pierre Bayardin Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut (kiitos mukavasta kahviseurasta, Bayardin kirjasta raportoitaneen blogissa myöhemmin), vanhaan kaveriin, lapsen kummitätiin, jolle ostin lennosta joululahjan, vanhaan opiskelukaveriin ja tuli käytävillä vastaan kaukaisia tuttuja vielä useampienkin vuosien takaa.


 

• Lomaa. Hellettä, sirkat sirittävät. Hyvä juttu: kuulen vielä sirityksen.
• Hobitit ovat jo palanneet Rivendelliin, kotimatka kohti Kontua alkaa pian. Kohta olen hieman kirjasivistyneempi mitä se sitten tarkoittaakaan (minä en sitä tiedä).
• Olen imuroinut muurahaisia, lentomuurahaiset eivät kuulu suosikkeihini tällä hetkellä.
• Viikonlopun vietän kaappien pakkosiivouksen parissa muurahaisten lähikohtalon vuoksi. Valoisa puoli: turha roina on heitettävä pois, takaisin kaappeihin en sitä työnnä. (Voi tietysti olla, että ensi viikolla kaappini pullistelevat taas samoista vanhoista t-paidoista ja läpihuituneista pyyheliinoista. Toivottavasti ei, nyt on oltava tiukkana.)
• Olen kuunnellut iloista iskelmämusiikkia saadakseni sopivan siivousvireen päälle. Hei hoi sä jätkän oma kulta (se taitaakin olla humppa), jäi Mombasaan, jos puhuvan mun tahdotaan kai laulun laulaa saan (en jos perhe saa päättää; juniori on hermoromahduksen partaalla kuunneltuaan useita versioita makkarakupletista laulettuna ja lausuttuna, kaukana ovat ajat jolloin lapset halusivat ilmoittaa laulutaidottoman äitinsä Bumtsibumiin).
• Helteen hellimin (höllentämin) ajatuksin olen tullut siihen tulokseen, että todellinen tasa-arvo on nuoria lähellä: nuorista naisista (=neitosista, neitokaisista) tullut nuorukaisia.
• Kameran laturi on lomailemassa, en tiedä missä. Sohvan alla, kirjahyllyssä, lastenhuoneessa, piironginlaatikossa? Ei sitten kuvailla, ei juuri avautunutta gladiolusta, ei apiloita eikä myöskään siirretä kuvia koneelle.
  
• Olen pessyt monen monia koneellisia pyykkiä, kuivattanut ulkona, viikannut ja kantanut kaappiin. Ja nyt sitten alan kantaa niitä kaapista ulos. Pyykinpesukone menikin jo rikki. (Milloinkohan kodinkonekorjaajat pitävät kesälomansa?)
• Minun on hiki, en pidä helteestä enkä sisämuurahaisista, inhoan kaapista vyöryviä tavarakasoja, jotka levittäytyvät pöydille, tuoleille ja juuri tyhjennetylle sohvalle. Mutta: Katri Helena ja Egotrippi laulavat, sirkat sirittävät ruohikossa. Loma jatkuu.

Rakas päiväkirja,

tänään puhuin isolle joukolle muksuja joulukirjoista. Kaikki meni hyvin, mikä etukäteen ajatellen oli pienoinen ihme. Valmistautuminen olisi näet voinut olla parempaa, sukkahousut ehjät ja korviini olisin voinut ripustaa joulukorvakorut. Näistä puutteista huolimatta intouduin vetäisemään läpi kohtuullisen kirjapinon, kertomaan leikkinalleista, kakkaa myyvästä koirasta ja jopa lukaisemaan muutaman joulurunon ällistyneille korville. Ja tietenkin vakuuttamaan kirkassilmille, että kyllä joulupukki on taatusti olemassa. Jos ette usko, niin lukekaa Paula Havasteen Joulupukin tarina.

Kotiin tulin kaupan kautta. Tapasin puolitutun, jonka nimeä en vieläkään tiedä, mutta joka aina osaa levittää ystävällistä säteilyä ympärilleen. Seisoin kadun loskassa kauppakasseja roikottaen, tuijotin vetiseen hämärään ja odotin kyytiä kotiin. Harmautta puhkovien valotaulujen loisteessa iltapäivän katuääniä kuunnellen aloin rentoutua, siirtyä vapaapäiväajatuksiin. Isoimmat erityistyöt tältä syksyltä on tehty, seuraavia voi miettiä joskus tammikuussa. Siinäpä syytä rentouteen.

Alkuillan vietin katsellen pitkästä aikaa elokuvan. Kuuluisa koodi-leffa oli mainettaan parempi, mutta onhan se myönnettävä, että kyllä ruudun ääreen voi välillä istahtaa pelkästään Tom Hanksin ja Jean Renon vuoksi. Tompan pitkänpuoleinen boheemitukka ja samettitakki olivat kovin kotoisia. Illan musiikkiannista vastasivat Sotta ja Pytty sekä Wilco.

Nyt on ilta ja rauhallista. Voin heilutella varpaitani, harjoitella epätahtista viheltelyä ja yhdellä jalalla seisontaa. Liki rentouttavaa sekin.

Rakas päiväkirja,

aloittaako viikon sunnuntai vai maanantai? Jos maanantai, niin viime viikon päätteeksi vietin iltaa karviaismarjapensaan takana - tai vieressä riippuen mistä suunnasta pensasta katsoo. Se oli oikein hyvä murjotuspaikka. Olin lähtenyt ulos viilentämään ylikiehuneita tunteita, mutta en päässyt pihaa pitemmälle, koska jalkaan sattuivat armaan monta numeroa liian suuret rönttäkengät enkä viitsinyt palata vaihtamaan toisiin – dramaattinen oven pamautus olisi menettänyt tehonsa. Menin siis kykkimään marjapensaisiin, sinne ei ikkunasta näe. Karviaismarjapensas oli hyvä paikka, piikit eivät vielä pistelleet ja pensaasta löytyi monta kaunista kukkaa. Kameran olin ottanut mukaan ja niin zoomailin heiluvassa oksassa kukkivia kukkia aika tovin. Kaikki kuvat epäonnistuivat, mutta mieli rauhoittui. Taidan viedä pensaan juurelle pienen penkin, siellä voisin murjottaa toistekin.

Viikolla ihmettelin miksi euroviisuedustajamme takeltelevasta englannista nostettiin niin suuri haloo. En muista lukeneeni yhdenkään suomalaisen toimittajan moittivan muiden maiden edustajien erikoisia aksentteja tai englannintaidon puutetta. Miksi sitten omaa edustajaamme? Huippu oli se, kun MTV:n aamuohjelmaan oli tuotu Roman Schatz kommentoimaan asiaa. Kirjailijaa tuntui aihe naurattavan, hän ei ollut takelteluista moksiskaan, vaikka Lauri Karhuvaara vakavana tivasi Hannan kielitaidon vaikutusta Suomi-kuvaan tjs. Miksi suomalainen ei saa jännittyneenä ja väsyneenä puhua kieliä huonosti? Ei kai kukaan ulkomaalainen oikeasti yhden euroviisuedustajan kielitaidon perusteella tee päätelmiä Suomen koulutuslaitoksesta tai Suomi-kuvasta ylipäätään. Eikö voitaisi olla rennompia ja tyytyväisempiä?

Leijonien välieräottelun aikana pelastauduin kauppaan. En uskalla katsoa Suomen tärkeimpiä otteluja (mitä ihmettä teen, jos Suomi vastoin nykyodotuksia pääsee seuraaviin jalkapallon EM-kilpailuihin?). Kaupasta palattuani työnsin kassit sisään ja aloin kuvailla kukkia. Ulos asti kuului Mertarannan huuto Mikko Koivun jatkoaikamaalin jälkeen, joten siinä vaiheessa vasta rynnistin sisälle. Olisi se vaan huima temppu, jos Suomi tänä vuonna tekisi saman minkä Ruotsi vuonna 1991, eli voittaisi samana viikonloppuna euroviisut ja lätkän MM-kullan.

Tänään on sitten euroviisujen finaali. Suosikkini Islanti ja Andorra putosivat jo, joten olen joutunut miettimään uudet suosikit. Toivoisin voittajaksi hyvää laulua, sellaista joka voittaisi musiikillisilla ansioilla eikä huumoriesityksillä. Veikkaan voittajan löytyvän viisikosta Suomi, Ruotsi, Serbia, Ukraina ja Valko-Venäjä. Tyrkyllä kärkiviisikkoon ja voittajaksikin ovat mielestäni myös Georgia, Bulgaria, Venäjä, Kreikka ja Bosnia-Hertsegovina. Jos yllättäjiä miettii, niin mahdollinen voi olla Latvian epävireinen ildivokopio. Valitettavasti yksi suosikeistani Romania ei taida kärkiviisikkoon yltää, jos nyt ylipäänsä kisaan osallistuvatkaan. Suurin yllättäjä voi olla Unkari, jonka bluesista pidän paljon. Toivottavasti Suomi on ainakin kymmenen parhaan joukossa, niin ensi vuonna ei tarvitsisi mennä semifinaaliin. Teleäänestysten aikakaudella ei isäntämaa saa kohteliaisuuspisteitä (kuka laittaisi rahaa äänestykseen ajatuksella "kiitti kun järjestitte kisat"?), joten kaikki Suomen saamat pisteet ovat suoraan Hannalle. Toivottavasti niitä on paljon.

Vielä minua on tällä viikolla pohdituttanut, minkä niminen on tuo alla oleva nurmikollamme kasvava pieni kasvi.

 

     *********************************************************
Lisäys viisutulosten jälkeen

Hanna esiintyi edukseen, yhtään ei tarvinnut hävetä. Ruotsin ja Islannin antamat täydet pisteet tulivat täysin ansiosta. Koko ohjelmakin onnistui hyvin, pidin viisupaikalta välittyvästä kansanjuhlan luonteesta ja siitä, että juontajat olivat välillä yleisön joukossa. Mutta mitä ihmettä modernissa showssa teki Joulupukki? Eikö Lordi olisi ollut parempi valinta? Tai Jari Sillanpää? En myöskään ymmärtänyt miten muuten hauskasti esiintyneen Krissen tyylitaju saattoi pettää niin paljon, etä hän jäi keekoilemaan voittajien eteen. Kyse ei ollut kotimaiselle yleisölle tehdystä ohjelmasta. 

Serbia voitokas balladiopn vahvatunnelmainen, ansaitsi kyllä voittonsa. Hienoa, että Unkari sijoittui yhdeksänneksi. Parhaimmat naurut kotikatsomossa irrotti Ranska, jonka esitys sai hulvattoman hyvälle tuulelle. Kukahan voisi edustaa Suomea ensi vuonna, niin että semifinaalista päästäisiin finaaliin?