Kojelauta |  Seuraa blogia |  Lisää blogeja |  Luo blogi! | 
Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista
12.05.2010 - 09:20


Amerikkalainen musiikkisatiirikko Roy Zimmerman on pohtinut olennaista pop- ja rockmusiikin kehitykseen liittyvää kysymystä: mitäpä jos beatlet olisivatkin olleet irlantilaisia. John Lennonilla ilmeisesti olikin irlantilaiset sukujuuret, mutta mitään varsin "irlantilaista" Beatles ei kyllä koskaan tainnut levyttää.

Irlantilaiset sen sijaan ovat versioineet ja levyttäneet Beatlesiä. Esimerkiksi De Dannan -yhtye, jonka riveissä vuosien varrella ovat laulaneet niin Dolores Keane, Mary Black kuin Maura O'Connell, on esittänyt varsin hulvattomaksi kehittyvää Hey Judea, josta itse asiassa pidän paljon enemmän kuin alkuperäisestä. Keanen veli Seane Keane on levyttänyt Blackbirdin, joka tosin ei ole saanut kuorrutuksekseen mitään varsin irlantilaista.

Sangen irlantilaiselta sijaan kuulostaa Dolores Keanen yhdessa De Dannanin kanssa levyttämä Let It Be, johon irlantilaiset soittimet ja musiikillinen herkkyys tuovat lisää ulottuvuuksia, mutta silti kappale ja sen tunnelma säilyvät tunnistettavina.


 


Vihreän saaren musiikilliseen soittotuokioon osallistuu omilla valinnoillaan myös Hirlii.

 

29.01.2010 - 19:06


"Puut, uskolliset, / odottavat kämmenet / valoa täynnä." kirjoittaa Arto Lappi runokokoelmassaan Oravan portaat (Sammakko 2004). En tiedä ajatteliko Lappi runoa kirjoittaessaan puun oksilla olevaa lunta, mutta tuolta pihan puut juuri nyt näyttävät. Pihan läpi kulkee kapea polku korkein lumireunoin, pihavalo heittää valkealle kultaa.

Lumi myös soi. Lumi on soittanut koko päivän päässäni lumilauluja. Siksi päätin laatia oman viitoslistani. Kaikki kappaleet eivät varsinaisesti liity lumeen, mutta lumilauluina ne ovat tänään minulle hyräilleet.


1. "Ce soir ce soir il neige sur mes rêves et sur Liège / Que le fleuve transperce sans bruit"

Melankolinen Il neige sur Liège on yksi Jacques Brellin kauneimmista lauluista.


2. "I want to wash my hands, my face and hair with snow"

No en, mutta ehkä elokuvassa White Christmas Bing Crosby, Danny Kaye, Rosemary Clooney ja Vera-Ellen haluavat. Kappale on ytimekkäästi nimeltään Snow.


3. Hectorin Lumi teki enkelin eteiseen on muuttunut liki kansanlauluksi. Tuntuu kuin kaikki osaisivat sen edes osin.


4. "Lumina, take me through the snow"

Tiesiköhän Joan Osborne kappalettaan Lumina sanoittaessaan lumen ja snow'n yhteyttä?


5. "In between the cover of another perfect wonder / and it's so white as snow"

Red Hot Chili Peppersin Snow (Hey oh) saa minut usein hyvälle tuulelle oli kesä tai talvi. Eräänlainen voimalaulu siis.

 

04.01.2010 - 16:45

"If I lay here / If I just lay here / Would you lie with me / And just forget the world? - - -  Let's waste time / Chasing cars / Around our heads."

Snow Patrol, Chasing cars

 

 

02.01.2010 - 19:45


Yläviidenneksen Panu ja Tommi ovat listailleet vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen musiikillisia tähtihetkiään. Ihailtavasti ovat saaneet listat puristettua bloginsa mukaisiin TOPvitosiin. Aloin miettiä samansuuntaista listaa esimerkiksi kirjallisuudesta, mutta yllättävän vaikeaa on laittaa vuosikymmenen kulttuurielämyksiä pakettiin.

Musiikillisesti vuosikymmen on ollut minulle yhtä uusien laulajien, bändien ja säveltäjien vyöryä. Syynä on tietenkin se, etten ainoana hallinnoi perheen musiikkilaitteita. Muiden valinnat ja suosikit soivat niin taajaan - välillä samaan aikaan joka huoneessa - että joskus oma valintani on pelkästään hiljaisuus. Vuosikymmenen aikana vanhat musiikilliset rakkauteni ovat säilyneet ja osin syventyneetkin. Pidän edelleen epuista, Bachista, Beatlesistä, irlantilaisesta musiikista ja vanhasta jazzista. Levyvarasto on kuitenkin täydentynyt monilla uusilla tuttavuuksilla, joten oman listanikin saan jotenkin puristettua kokoon, mutta silkkaa musiikkia lista ei ole.

Kuluvana vuosikymmenenä kirjamakuni on myös laajentunut ja osin täsmentynytkin. Luen entistä enemmän kotimaista kirjallisuutta ja runoutta. Pyrin olemaan lukemisissani monipuolinen, mutta koska vanhan ja lukemattoman rinnalle tulee jatkuvasti uutta ja tutustumisen arvoista, ei monipuolisuus ehkä ole kovin laajaa kuitenkaan. Lisäksi tutuiksi ovat tulleet myös sanaähky ja sanaväsy.

Elokuvalistaus olikin miettimisen helpoin osio, valinta oli aivan selvä. Mutta sitten asiaan - ja nyt asia on silkkaa subjektiivisuutta.

1. Äänet: Dolores Keane ja Christy Moore. Dolores Keane löytyi kelttiläisiä naislaulajia esittelevältä kokoelmalevyltä. Ääni miellytti ja vasta myöhemmin luin jostain, että häntä on kutsuttu irlantilaiseksi ääneksi. Äänen alkuperäinen heleys on vuosien myötä karhentunut, mutta yhä vain hän on vaikuttava laulaja ja tulkitsija. Christy Moore on Keanen tavoin pitkän linjan laulaja, jonka pehmeä ääni ja sisäistynyt tulkintatapa on alkanut puhutella minua vasta tällä vuosituhannella.

2. Kirjailija: Sirpa Kähkönen. Herkkävaistoinen, hienosti kieltä käyttävä tarinankertoja, joka osaa kuvata monia erilaisia ihmisiä myötäeläen ja näiden mielenliikkeitä tarkasti tavoittaen.

3. Runoteokset. Maritta Lintusen Valaistut talot, Kristiina Wallinin Jalankantama, Jyrki Kiiskisen Menopaluu, Kari Levolan Kaikki kartat ajan tasalla, Tittamari Martisen Käärmesormus. Puristan tämän pakolla viiden listaksi ja teokset valikoituvat voimakkaimman lukukokemuksen mukaan.

4. Romaani: J. K. Rowlingin Harry Potter -sarja. Aloitin sarjan lukemisen vasta kolmannen osan, eli Harry Potter ja Azkabanin vanki, ilmestyttyä suomeksi vuonna 2000. Vaikka olen lukenut pottereiden ohella monia muitakin hienoja ja vaikuttavia romaaneja, on vuosikymmenen valinnaksi kuitenkin listattava tämä, koska mitään muita kirjoja en ole odottanut niin tiiviisti etten ole malttanut aina edes odottaa käännöksen ilmestymistä. Olen myös lukenut monet osat useampaan kertaan.

5. Elokuva: Taru sormusten herrasta. Sivuutti vanhan elokuvasuosikkini Casablancan lempielokuvieni ykköspaikalta.

 

16.12.2009 - 14:54


Hirliin kanssa sovimme soittavamme vihreän saaren tunnelmissa joulumusiikkia. Enya laulaa joulusalaisuuksista omalla tunnistettavalla tyylillään.
 


Vaihtoehtona on ilmeisesti perinteinen ja suosittu joululaulu Don Oíche úd I mBeithil (To That Night In Bethlehem), jonka esittää irlantilainen suosikkiyhtyeeni Chieftains, tekstin lausuu amerikkalainen näyttelijä Burgess Meredith. Jotain suomalaisen joululaulun hidasta surumielisyyttä löytyy tästäkin kappaleesta.


 

 

21.10.2009 - 20:59


Lokakuun pimeneviin iltoihin sopivaa melankoliaa.
 

 

07.10.2009 - 21:54


Sinéad Lohania kuuntelin yhteen aikaan melko paljon, hän oli samanlainen sattumalöytö niin kuin monet kiinnostavat artistit ja kappaleet ovat. No mermaid -albumi ja varsinkin sen nimikappale soivat usein. Nyt kuunneltuna herkkä What Can Never Be sopii lokakuiseen iltaan, mutta syksyyn sopii myös Whatever It Takes (soundi ei oikein vakuuta, mutta on hauskaa katsoa Sinéad Lohanin video). Kaikki kolme kappaletta ovat tuolta vuonna 1998 ilmestyneeltä No Mermaidilta.



Lisäksi kannattaa muuten kuunnella miten Sinéad esittää Bob Dylanin kappaleen To Ramona.

Hirliin vihreän saaren valintana soi nyt oluessa uiva mainio Dubliners sekä herroille naisvaihtoehto.
 

04.10.2009 - 17:03


Harva laulaja on äänellään iskenyt suoraan tajunnan läpi ensikuulemalla. Mercedes Sosa oli sellainen. Kuulin häntä ensimmäisen kerran työpaikallani aamutöiden ohessa. Koko kirjasto soi hänen ääntään, kun keskuskaiuttimien kautta tulvi Live in Europe. Levyn neljäs kappale Tren a Cartagena viimeistään paljasti laulajan upean äänen ja tulkinnan. Sosasta tuli heti yksi suosikeistani ja taukojen jälkeen palaan kuuntelemaan häntä yhä uudestaan. Pidän monista hänen kappaleistaan ja yksi useimmin soittamistani on Razon de vivir, joka soikoon tänään Mercedes Sosan muistoksi.




 

08.09.2009 - 22:32


Hannah listasi kirjallisia ja musiikillisia aakkosaarteitaan. Niitä oli niin kiinnostavaa lukea, että väistämättä omatkin aakkoset alkoivat vilistä mielessä. Kulttuuriset aakkoset tuskin kenelläkään pysyvät aina samoina, mieliala, elämäntilanne ja ikä vaikuttavat. Omalle listalleni valitsin sikin sokin niin kirjallisuutta, musiikkia, elokuvia kuin yllätyksenkin.

A - Aristoteleen Runousoppi. Tätä osasin joskus pätkät ulkoa. Runousoppi on erittäin kiinnostava perusteos kirjallisuudesta kiinnostuneille. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. Miten voi kirjoittaa niin kepeästi, älykkään piikikkäästi ja samalla ajatuksia herättävästi?

B - Beatles ja Johann Sebastian Bach.

C – Kirjain menee kahdelle hienolle elokuvalle: Casablanca ja Cinema Paradiso.

D – Bob Dylan on kulkenut mukana tavalla tai toisella jo teini-iästä. Wonder Boys on lempielokuviani ja vanhan ruikuttajan (tässä hellittelysana) Things Have Changed sopii siihen mitä parhaiten. Eikä sitten unohdeta Doris Day'tä.

E – Eppu Normaali. Ystävääni vapaasti lainaten onhan se mukavaa kun ne vanhenee tossa rinnalla.

FElla Fitzgerald on minusta maailman parhaimpia laulajia. Mikä äänenväri ja kyky laulaa hengityksen tavoin.

G - Bachin Goldberg-variaatiot Glenn Gouldin soittamina, mieluiten vuoden 1955 levytys. Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys on romaani, joka olisi pitänyt lukea heti uudestaan. Lopussa paljastuneen asian valossa romaanista olisi heti uusintalukukerralla saanut uudenlaisia asioita irti.

H – Paavo Haavikon Kullervon tarina on minusta yksi hienoimmista suomalaisista teoksista. Vaihtoehdoksi voisi nostaa aivan toisenlaisen kirjan eli Helen Hanffin hauskan pikkuopuksen Rakas vanha kirja, jossa amerikkalainen bibliofiili käy kirjeenvaihtoa lontoolaisen antikvariaatin työntekijöiden kanssa toisen maailman sodan jälkeen. Musiikista Billie Holiday ja Hector.

I - Arto Mellerin Ilmalaiva "Italia". Sisältää yhden lempirunoistani, 'Mittakaavan': "--- Ja onni jota odotat, jotain sellaista / mitä et voi mitata, vain mittaamatta / mahdollista / ---".

J – Tove Janssonin Muumi-sarja, Juhani Ahon Juha.

K - Aino Kallaksen Reigin pappi.

L - Maritta Lintusen Valaistut talot ja Johannes Linnankosken Pakolaiset ovat tehneet minuun vaikutuksen jokaisella lukukerralla.

M - Aila Meriluodon päiväkirja Vaarallista kokea - miten näin yksityisistä asioista kirjoittamalla voikaan kertoa jotain niin yleistä? Kirja, jota suosittelen jokaiselle naiselle. Lisäksi Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani (Beloved). Yksinkertaisesti hieno.

N - Lassi Nummi.

O – Homeroksen Odysseia ja James Joycen Odysseus.

P - Toivo Pekkasen Musta hurmio.

Q - Raymond Queneau'n Tyyliharjoituksia on kertoo saman tapahtuman 99 eri tavalla. Tyylilajien kirjosta syntyy hillittömän hauska kokonaisuus.

R - J. K. Rowlingin Harry Potter -sarja. Moneen kertaan luettu ja sarjaan tulee vielä palattua.

S - Carol Shieldsin Rakkauden tasavalta on romaani, jonka olisin halunnut itse osata kirjoittaa. Musiikkimakuni kattaa sekä Sibeliuksen että Shadowsin.

T - J. R. R. Tolkien ja Taru sormusten herrasta. Myös ja etenkin elokuvana.

U - Kaari Utrio ja Ultra Bra. Heitä ei voi ohittaa, kun puhutaan suomalaisesta kirjallisuudesta ja kevyestä musiikista.

V - Hilja Valtonen. Loistokirjoittaja, terävä ja piikikäs ihmiskuvaaja, typeryyttä ja pyrkyryyttä vastaan, aina lasten ja heikkojen puolella.

W - Wong Kar Wain In the Mood for Love. Erilainen rakkauselokuva, jonka voi katsoa moneen kertaan.

X - Olivia Newton-Johnin ja ELOn kappale Xanadu olkoon aasinsiltana vanhoille musikaaleille, joista useista pidän kovasti. Xanadu on uudempi musikaalielokuva vuodelta 1980 enkä ole sitä nähnyt, mutta laulu on tuttu.

Y - William Butler Yeats. Irlantilainen nobelrunoilija, jonka tuotantoon tutustumisen aloitin musiikin kautta. Levyltä löytyy Stolen Childin lisäksi esimerkiksi Karl Wallingerin laulamana runo Politics, josta pidän paljon:
"How can I, that girl standing there, / My attention fix / On Roman or on Russian / Or on Spanish politics? / Yet here's a travelled man that knows / What he talks about, / And there's a politician / That has read and thought, / And maybe what they say is true / Of war and war's alarms, / But O that I were young again / And held her in my arms!"

Z - Niko Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas on kiinnostava niin kirjana kuin elokuvanakin. Zinedine Zidanen kautta jalkapalloon, joka parhaimmillaan on viherkentän balettia. Kulttuuria siis.

Å - En ole lukenut Gabriella Åhmanssonin tutkimusta A life and its mirrors. Volume 1: A feminist reading of L. M. Montgomery's fiction, vaikka se minua kiinnostaa, mutta sen kautta saan aakkoslistalle omalle lukuhistorialleni merkittävät teokset eli Montgomeryn ja Louisa M. Alcottin tyttökirjat.

Ä - Zen Cafen Helvetisti järkeä -cd on niitä harvoja levyjä, joka teki järisyttävän vaikutuksen heti ensi kuulemalta: Älä tee.

Ö - Kulttuuriset aakkoset on lopetettava puuteaakkosiin. István Örkenyn Minuuttinovelleja on yhä lukulistalla.


31.08.2009 - 23:21





Norjalais-suomalainen etnorockia ja joikua yhdistävä Áigi esittää tässä Normo Jovnnan, vanhan joiun uudessa asussa.

Normo Jovnna on miksattu myös Sacred Spirit -levylle nimellä Ly-O-Lay Ale Yoya. Levyn tiedoissa joikaajien ja laulajien nimiä ei mainita. Verkkotiedon mukaan joikaaja olisi norjalainen Terje Tretnes, jonka esitys levylle otettiin ilman hänen lupaansa. Tällainen krediittien jakamattomuus himmentää muuten hienon levyn arvoa. Mutta tässä siis Áigi, jonka laulaja/joikaaja on Kautokeinosta kotoisin oleva Anne Gro Kaup.
 

10.08.2009 - 23:26


Yläviidenneksen Tommi ja Panu lahjoivat minua Spotify-kutsulla. Kutsuun liitettiin toive omasta vapaavalintaisesta TOP-viitosestani. Mitä listalle valikoitui, sitä voi käydä ihmettelemässä Yläviidenneksessä. Minä puolestani jään odottamaan herrojen mahdollista vastalistaa.

 

05.08.2009 - 19:04


Damien Dempseystä en tiennyt mitään ennen kuin lainasin kirjastosta hasardina hänen vuonna 2008 ilmestyneen levynsä The Rocky Road, johon sitten ihastuin ensikuulemalta. Poguesin alunperin levyttämä The Rainy Night In Soho löytyy levyltä ja kuulostaa Dempseyn esittämänä oikein hyvältä.
 


Hirliin
vihreän saaren valintana onkin yksi lempilaulajistani.
 

30.07.2009 - 14:00

Sweet Honey In The Rock -lauluyhtyeessä löytyy asennetta: More Than a Paycheck on vanhoja  a cappella  -suosikkejani. 
 

 

23.07.2009 - 22:16

Molly Bloomin sisäinen monologi päätti Joycen Odysseuksen ja Mollyn innoittama laulu saa päättää tämän lukupäiväkirjan.

Kate Bush halusi käyttää Sensual World -levynsä nimikappaleen sanoituksena Molly Bloomin monologia. James Joycen oikeudenhaltijat eivät kuitenkaan antaneet lupaa tekstin käyttöön, joten Bush kirjoitti uuden sanoituksen Mollyn ajatusten innoittamana. Niinpä Molly astuu Kate Bushin avustuksella ulos kirjan sivuilta: "Stepping out of the page into the sensual world / Stepping out, off the page, into the sensual world".
 

 

01.07.2009 - 16:10

 

 Boubacar Traoré: Kanou
 

01.06.2009 - 13:58

Eilen soitettiin Sunnuntaiklassikoissa kaikkien aikojen kesäbiisejä. Kesäklassikoihinhan on joka vuosi tyrkyllä uusia ehdokkaita, jokaisella omansa.

Jukka Pojan Pläski on tenavan ja minun uusi suosikki, se saa meidät hihittelemään, minut jopa tanssahtelemaan, koko muun perheen suureksi hämmennykseksi ja harmiksi. Olemmekin oppineet soittamaan tätä reggaetä silloin, kun muut eivät ole kuulolla.

  >

 

15.05.2009 - 16:27

Euroviisuviikolla pitää välillä tankata muunlaista musiikkia. Bonon laulaman Dreaming with tears in my eyes'in kuulin ensimmäisen kerran Jimmie Rodgers -tribuuttilevyltä The Songs of Jimmie Rodgers - A Tribute, jossa Bonon lisäksi muun muassa Bob Dylan, Van Morrison, Alison Krauss and Union Station sekä Mary Chapin Carpenter tulkitsevat amerikkalaisen countrymusiikin isän, Jimmie Rodgersin (1897-1933), lauluja. Koska en löytänyt tuubista tätä nimenomaista kappaletta Rodgersin laulamana, ei tämä soi sunnuntaiklassikoissa vaan perjantai-illan ilona.


Tuubista en löytänyt myöskään tribuuttilevyllä olevaa voimabluesia T for Texas Dwight Yoakamin etulkintana. Sen sijaan löytyi Jimmien oma esitys, joten nostan sen tähän Bonon rinnalle. 
 

 

07.05.2009 - 11:40

Työmatkalla etanoita (monen monta) ja kaksi hevosta, poppeli tuoksuu, viherrys hyppii puusta puuhun. En kuuntele muuta kuin Damien Dempsey'ä.
 

26.04.2009 - 12:52

Tämä on oikeastaan jatkoa tai pikemminkin taustoitusta sunnuntaiklassikoiden discoteemaan. Kun tätä huikeaan tunnelmaan kasvavaa bänditaistoa kuuntelee ja katselee, niin tietää kyllä miltä kykypohjalta monet discomusiikin esittäjät amerikoissa ponnistivat - ja minkälaisiin musiikkilajeihin disco perustuu.

Kymmenminuuttinen hienojen lauluyhtyeiden yhteisesiintymistä, olkaatten hyvä! (Minä muuten en tunnista näitä kaikkia.)

 

08.04.2009 - 13:00

Irlantilaisella musiikilla tuntuu olevan sekä Hirliille että minulle suuri merkitys ja siksi päätimme alkaa soitella sekä itsemme, toistemme että blogivierailijoittemme iloksi silloin tällöin musiikkia vihreältä saarelta. Muutkin innokkaat irkkumusiikin ystävät ovat tervetulleita mukaan! (Voisin oikeastaan heittää Yläviidenneksen herroille haasteen Irkku TOP5:stä, vaikken heidän irkkumusiikkimieltymyksistään mitään tiedäkään - tosin ainakin Christy Moore on siellä mainittu.)

Pidän monista irlantilaisista laulajista, mutta kaksi Doloresta (Keane ja Cranberriesin O'Riordan) koskettavat minua äänillään ehkä eniten.

Dolores Keanea kutsutaan Irlannnin ääneksi ja moneen hänen nykyisin karhentunut äänensä taipuukin. Tuubista löysin irlantilaisen lempilauluni Doloresin esittämänä, mutta se on nyt (9.4.) poistettu. Jimmy Mo Mhíle Stória ovat esittäneet monet muutkin laulajat ja yhtyeet. Yksi hienoimmista tulkinnoista löytyy Chieftainsin levyltä Tears of Stone, jolla laulun esittää Chieftainsin kanssa kanadalainen yhtye Rankin Family. Lyriikat kahdella kielellä löytyvät täältä.

Toiseksi kappaleeksi valitsin Tom Russellin kansanoopperalevyltä The Man from God Knows Where kappaleen Mary Clare Malloy, jossa Dolores Keanen tulkitsema nimihenkilö kertoo miten hän 18-vuotiaana muutti Irlannista Amerikkaan valokuvamorsiamena.



 

Hirliin (Mary Coughlan) lisäksi irkkumusiikki-ilojaan paljastavat kunnon selityksillä Yläviidenneksen Tommi ja Panu. Tommin yhtenä valintana soi hieno Christy Moore.

 

04.03.2009 - 21:40

Pölykertymiä ja pölyplaneettoja ihmetellessä sekä arkisen työn pyörityksessä unohtui laittaa oma valinta k d lang -keskiviikkoon. Onneksi Hirlii muistutti asiasta ja vielähän ollaan keskiviikon puolella.

Olen nähtävästi ja kuultavasti jämähtänyt langin cover-versioihin, mutta minkäs sille voi kun nainen saa laulun kuin laulun kuulostamaan hyvältä, sellaisetkin joista en erityisemmin pidä.

Rose gardeniin minulla on ristiriitainen suhde. Lynn Anderssonin versiota veivattiin kauan sitten radiossa niin paljon, että pienet korvani olivat liki ruvella ja laulu oli minusta aika kamala. Joskus paljon ja vieläkin myöhemmin kuultuna laulu kuulosti jo soman nostalgiselta, mutta tätä k d:n tulkintaa voin kuunnella ilman nostalgiapläjäystä ihan vain mukavan kulkevana biisinä. Videona en sitä voi tänne siirtää, joten lang-keskiviikosta poiketen video vie tällä kertaa alkuperäistulkitsijan luo.

02.03.2009 - 22:34

... eli soita mulle surullinen laulu.

Joinakin päivinä Au Revoir Simone on juuri oikeaa musiikkia, vaikkei surullinen olisikaan.

31.12.2008 - 08:00


Uudenvuodenaaton kunniaksi lang-keskiviikossa (kuuntele myös Hirliin valinnat) k.d. lang saa rinnalleen kaksi omasta laulu- ja esiintymistyylistään poikkeavaa naisartistia, eli softisti jatsahtavat vaaleanviileät Peggy Leen ja Julie Londonin.

Peggy Lee sai varmaan uransa aikana esittää Feveriä lukemattomia kertoja ja niinpä vuosien myötä tulkintakin hieman muuttui. Mutta hyvin pärjää ms langkin.

 

Peggy Leen ohella on mustaa kahvia ennen k.d:tä nauttinut myös Julie London.


Mukavaa vuodenvaihdetta kaikille - toivottavasti huomenna ei sellainen kuume vaivaa, johon ei musta kahvi auttaisi!

Onnea ja iloa uudelle vuodelle!

03.12.2008 - 10:38


Ainakin Hirlii ja minä kuuntelemme jälleen tänä keskiviikkona k.d.langia. Kukahan muukin innostuisi?

Ensimmäinen kappaleen valitsin vilkaisemalla ikkunasta näkyvää harmaanhämäryyttä - I Dream of Spring:

k.d. on myös duetoinut esimerkiksi jo 1950-60-luvuilla suurta suosiota nauttineen Tony Bennettin kanssa. Tästä yhteistyöstä valintani kohdistuu hieman bluesahtavasti keinuvaan Moonglow'hun:

 

12.11.2008 - 18:00

Hirliin kanssa sovimme viettävämme tänään keskiviikkoiltaa k. d. langin seurassa. Mukaan musiikilliseen iltaan ovat kaikki halukkaat virtuaalisesti tervetulleita joko esittelemällä oman suosikkinsa tai jonkin itselleen uuden, jos k. d. ei vielä ole tuttu tai vain kuuntelemalla muiden valintoja. Emme ole Hirliin kanssa sopineet ennakolta mitä valitsemme, joten kiinnostavaa nähdä päädymmekö samoihin kappaleisiin. Kannattaa käydä kuuntelemassa mitä Preivissä tänään soi.

Tutustuin langiin ensimmäisen kerran All You Can Eat -levyn myötä. Levyltä löytyy laulajan ehkä kaunein laulu Infinite and Unforeseen, mutta jo levyn aloittava If I Were You sai korvat ensikuulemalla höristymään.




k.d. on tulkinnut myös yhden Cole Porter -suosikkini eli So in Loven, joka löytyy albumilta Red Hot & Blue (A tribute to Cole Porter to benefit AIDS research and relief; mukana mm. Annie Lennox, David Byrne, Deborah Harry & Iggy Pop, Tom Waits). Video tuntuu viittaavan suoraan albumin alaotsikkoon: pyykinpesun kautta lähestytään surun raskautta:


Lopuksi ohittamaton kappale k. d. langin tuotannossa: Constant Craving.

08.11.2008 - 14:21


Yläviidenneksessä Tommi mainitsi levyhyllynsä erikoisuuden eli tsekkiläisen Buty-yhtyeen levyn. Tommin linkittämä kappale olikin mainio ja sai minut katselemaan tutkaillen omaa levyhyllyäni, josta varsinkin vinyylien joukosta löytyy jokunen erikoisuus ja kummallisuuskin. Yksi ylpeydenaiheistani on unkarilainen rockooppera István a király (ensiesitys 1983). Kuningas István on Unkarin ensimmäinen kuningas Tapani (975-1038) eli Pyhä Tapani, jonka kruunaukseen johtaneesta valtataistelusta rockooppera nähdäkseni kertoo. Wikipedian artikkelista voi lukea teoksen juonesta ja historiallisiin faktoihin perustuvasta tarinasta lisää.

Levente Szörényin (tai unkarilaisittain sukunimi ensin Szörényi Levente) musiikissa rockiin, balladeihin ja kansanmusiikkipiirteisiin yhdistyy kirkkomusiikki, sillä kristinuskon tuomisesta Unkariin teoksessa muun muassa on kysymys. Unkarissa teos on ollut valtavan suosittu ja sen lopussa lauletaan Himnusz, Unkarin kansallislaulu. Isänmaallinen teos siis, kun ottaa huomioon teoksen ensiesitysajankin.

Olen pitänyt teoksesta ensi kuulemalta ja se onkin ainoita rockoopperoita, joita kuuntelen. Tuubista löysin liudan videoita, joista osa perustuu 1984 julkaistuun filmatisointiin. En ole nähnyt István a kiralyta muuten kuin nyt näissä klipeissä, mutta musiikin tehoavuus välittyy kyllä levynsä liki puhkikuluttaneelle tietokoneen pikkukuvastakin. Ensimmäisessä linkistä (näissä ei embed ole sallittu) kannattaa siirtyä suoraan toiseen. Molemmissa näkyvät musiikin monipuoliset vaihtelut ja asetetaan vastakohtia. Unkarin taitoni rajoittuu muutamaan haparoivaan sanaan, joten tarinan varsinainen seuraaminen ei ole ollut rockoopperan kohdalla vahvuuteni. Toisessa kohtaavat kruunusta taistelevat István ja Koppány (johon teoksen varsinainen rock yleensä liittyy) Istvánin isän hautajaisissa. Mukana on myös yksi teoksen vaikuttavan kauniista kappaleista (tosin levyllä toimii melkein paremmin) Adj békét Urám (eli Da pacem, Domine, joka kirkkomusiikkina soi rinnalla). Kohtauskoosteessa tulevat hyvin esille teoksen musiikilliset lajit. Näyte teoksen lopusta sisältää Koppányn kuoleman ja huipentuu Istvánin eli siis Tapani I:n kruunajaisiin.

En tiedä olisinko innostunut teoksesta, jos olisin ensin nähnyt varsinaisen esityksen, mutta levyltä kuultuna musiikin vaikuttavuus on ollut hurja eikä se ole vuosien kuluessa laimentunut. Eli levyhyllyni erikoisuus ei ehkä oikeastaan olekaan erikoisuus, vaan aivan looginen hankinta.

31.10.2008 - 17:40

Valitsemiani sunnuntaiklassikoita on vaihtelevalla innolla kuunnellut myös jälkikasvuni. Kommentit ovat vaihdelleet hyvästä äänestä ihan okein kautta järkyttyneeseen hiljaisuuteen. Onkohan juniorin nykysuosikki Tokio Hotel hänen tuleva sunnuntaiklassikkonsa? Onko se hänen eppunormaalinsa vai poikabändivaiheen osmondsinsa? Joka tapauksessa kotona kaikuvalta ääniraidalta on tarttunut jokunen kappale äidinkin mieleen, tämä seuraava jopa pienimuotoiseksi korvamadoksi (linkkivinkistä kiitokset Viidennelle roolille):

Muita yhteiseen kuunteluun sopivia ovat myös Jung und nicht mehr jugendfrei, Totgeliebt, Ich bin nich' ich sekä Hilf mir fliegen. (No on sitä rokkarit ennenkin käyttäneet kajalia ja Slade korkokenkiäkin, joten ei moitittavaa.)

Tämä kirjoitus ja esittely on tehty lapsen pyynnöstä ja kappaleet on valittu yhteistuumin.

Bonuksena tuubista löytynyt yllätysvideo, jossa äidin varhaisteini-iän suosikki kohtaa toisen tenavan suosikin. Hurjaa.



10.09.2008 - 21:15


"Paan rautalangan soimaan, tutun sävelen. Sen biisin joka kestää sekä estää olemasta onneton."
Eero, Jussi & The Boys, Paan rautalangat soimaan (sävel ja sanat Eero Lupari, levyltä Kuoppainen tie)

Tommi oli lukenut juttuni ja rockhenkilönä totesi ensin "musiikkia, musiikkia, musiikkia beibe" ja tarjosi sitten listan kappaleista, joiden avulla voi sukeltaa syvemmälle murjotukseen tai nousta paskapäivien yli. Koska jokaisella on kyseisiin hetkiin omat takuuvarmat musiikkinsa, niin listaapa minäkin jokusen omistani.

Silloin kun päälle iskee murjotusvaihde, kaikki ympärillä nyppii raskaasti tai päivä sujuu muuten tahmeasti, en varsinaisesti ala syventää tunnetta tiettyjen kappaleiden avulla. Melankoliseen nostalgiaan kuuntelen vanhoja haikeita iskelmiä, rahisevaa bluesia tai jazzia, mutta näitä arkisia vastoinkäymispäiviä en tarkoituksella ala syventää. Miksi haluaisin pudottaa sen ketsuppipurkin toisellekin pikkuvarpaalle?

Sen sijaan musiikki piristää kummasti ja kappalevalinnat vaihtelevat päivästä ja fiiliksen syvyydestä riippuen. Tässä muutama koeteltu:

1. Red Hot Chili Peppersin Snow. Kun kuuntelee miten Anthony Kiedis selviää nopeasti etenevästä tekstistä ja jalka alkaa naputtaa musiikin tahdissa, niin kohta sitä hoilottaakin epävireisesti mukana Hey Hey yeah Oh yeah ja silloin ei enää voi murjottaa, koska se näyttäisi hassulta.

2. Uusin löytöni tähän sarjaan on Boubacar Traorén Kanou - kun intron haitari alkaa soida, nousee hymynkare suupieliin, lantio keinahtaa ja sitten haluaakin tanssahdella ympäri huoneita. En kyllä tiedä mistä Boubacar oikeasti laulaa, mutta tekstiliitteestä löytyy kappaleen kohdalta teksti: "The world has been made for people to love one another." Aivan.

3. Ella Fitzgeraldin From This Moment On oli muinoin tenttilauluni. Kuuntelin sitä ennen tentteihin lähtöä ja yritin saada päälle Ellan laulutavan kaltaisen rentouden ja sujuvuuden.

4. Eeron ja Jussin Tahdon saaren. Jee jee je.

02.08.2008 - 09:17

Mitä lyriikat merkitsevät musiikille? Voiko eläytyä esimerkiksi liikutuksen asteelle ymmärtämättä sanaakaan kuulemastaan laulusta? Ja jos eläytyy, mistä tunne syntyy? Onko liikuttuminen typerää, jos sitten selviääkin, että laulaja on laulanut kotipihansa kanoista tai aamutohveleistaan?

Tätä mietin jälleen kuunnellessani pitkästä aikaa malilaista laulaja-kitaristia Boubacar Traoréa, joka tunnetaan myös lempinimellä Kar Kar. Traorén musiikki on jonkinlaista afrikkalaista bluesia. Kuuntelemani levy onkin nimeltään The Best of Boubacar Traoré – The Bluesman from Mali. Traorén surumielinen ääni ja eleettömät tulkinnat liikuttavat. Ranskankielisistä sanoista ymmärrän jotain sieltä täältä, mutta afrikkalaisella kielellä, jonka nimeä en tiedä, lauletut sanat ovat minulle vain musiikillinen elementti. Ehkä minun ei tarvitsekaan ymmärtää hänen laulamiaan sanoja, ehkä voin vain hyväksyä kokonaisuuden herättämän tunteen: surumielisyyden, tarinan tunnun, bluesin.

Harvoin minä liikutun musiikkivideoista, mutta tämän ääressä niin kävi.

Boubacar Traorén haastattelun voi lukea täältä ja tuubissa soi myös hieno Je chanterai pour toi. Tarina voi aueta tästäkin videosta, joka lienee pätkä Jacques Sarasinin ohjaamasta elämäkertaelokuvasta Je chanterai pour toi (2001).

18.06.2008 - 11:58

 

Joskus olen lukenut kirjan kansikuvan perusteella, mutta aiemmin en ole kuunnellut levyä kannen innostamana. Beirutista ja The Flying Club Cupista en tiennyt ennalta mitään, mutta levyn kuvitus, kannet sekä tekstiliite, oli niin kiehtova, että oli pakko kuunnella. Ja nyt hyräilen Sunday Smilen rupista valssirytmiä koko ajan, myös eilen työmatkalla varastoidessani iholleni aamuviileyttä.

Toinen valintani kunnon kesäbiisiksi on Honorary Titlen Bridge and Tunnel, jonka voi kuunnella ja katsella bändin kotisivuilta. Yhtyeen löysin talvella surffaillessani Youtubessa. Hauska oli huomata, että jälkikasvukin innostui yhtyeestä. Eipä tarvitse kiistellä soivasta musiikista. Ainoastaan levyn sijoituspaikka – olohuone vai lastenhuone – vaati aluksi tiukkaa neuvottelua.

Nuorista rokkikukoista huolimatta en aio tänä kesänäkään unohtaa Olavi Virtaa.

20.05.2008 - 20:55

Nyt kun viisuköörimme on tutustunut tämän vuoden toinen toistaan kamalampiin euroviisuehdokkaisiin, olemme valmiita esittämään valistuneita arvioita finalisteista ja voittajaehdokkaista. Vaarana on tänäkin vuonna, että suosikkimme jäävät semifinaaleihin, mutta lähtökohtamme ei olekaan valita oivallisinta euroviisua vaan meidän korviamme miellyttäviä lauluja, sellaisia, joita voisimme kuunnella muussakin kuin viisuympäristössä.

Köörimme on sitä mieltä, että kiinnostavuudessa tämän vuoden ehdokkaat eivät vedä vertoja viimevuotisille, liikaa europoppia, rumpukoneita ja kaksi numeroa liian pieniä vaatteita. Yllättävän yhtenäisiä olemme myös voittajasuosikkien valinnoissa. Kaikkien listoilla ovat Sveitsi ja San Marino – italian kielen merkitystä en nyt lähde pohtimaan. Muissa suosikeissa hajontaa löytyy: Suomi, Ruotsi, Tanska, Islanti, Montenegro ja Albania. Minusta Teräsbetoni on viisuehdokkaiden joukossa helmi, erottuu edukseen muutenkin kuin paidattomuudella.

Voittajasuosikkien lisäksi olemme arvuutelleet jatkoonpääsijöitä ja päätyneet edellä mainitun kahdeksan lisäksi veikkaamaan finalisteiksi Andorraa, Armeniaa, Bosnia-Hertsegovinaa, Georgiaa, Israelia, Kreikkaa, Puolaa, Romaniaa, Turkkia, Ukrainaa, Venäjää ja Viroa. Kun mukaan otetaan vielä isäntämaa ja suuret maksajat ja sitten ne ihan todelliset finalistit, niin voittaja voi olla yllätys. Serbia tosin noussee listalla tänäkin vuonna hyvin korkealle – ja onhan Ranskalla ja Englannillakin näihin mittelöihin oikein onnistuneet kappaleet. Huumoripuolella köörimme iloisimmaksi tekee Viron vilpittömän hoopo kesähitti. Mutta osan veikkaamistamme viisuista voisi huoletta vaihtaa toisiin ja harva huomaisi mitään eroa, niin samasta muotista iso osa kappaleista on.

Kohta asetumme ensimmäisen semifinaalin katsomoon iltapala lautasella, viritämme äänemme kannustuksiin, heilutamme virtuaalista Suomen lippua ja valmistaudumme kohtaamaan tyynesti mahdolliset suosikkiemme putoamiset. Sopivan karnevalistisessa hengessä.

********************************************************

Lisäys semifinaalin jälkeen:
Hienoa, helmemme viisujen joukossa eli Teräsbetoni meni jatkoon. Tämän köörimme palkitsi raikuvin huudoin. San Marinon ja Montenegron putoaminen sai aikaan murheellista voihkintaa. Jos tässä semifinaalissa näimme rockoopperaa (Azerbaidzan), lasten teatteria (Bosnia-Hertsegovina), taitoluistelua (Venäjä), kalkkunatiskijukan (Irlanti), tinaturnerkloonin (Armenia) ja paljon runsaasti kostyymin vaihtoa, niin mitä mahtaakaan olla luvassa toisessa semifinaalissa?

Laskin, että arvaussaldomme ensimmäisen semifinaalin kohdalla oli sangen hyvä, kymmenestä läpimenneestä veikkasimme oikein kahdeksan finalistia. Ei sinänsä ihme, kun listallemme oli päätynyt kymmenen sijasta kaksitoista ehdokasta. toisesta valitsimme vain kahdeksan. Mutta tarkennetaan toisen semifinaalin listaamme. Köörimme veikkaa jatkoonmenijöiksi Albaniaa, Georgiaa, Islantia, Maltaa, Ruotsia, Sveitsiä, Tanskaa, Turkkia, Ukrainaa ja Valko-Venäjää.

12.04.2008 - 18:15

Tietyille ikäluokille Irwin Goodmanin nimi merkitsee jotakin, kuulijasta riippuen mitä tahansa. Minun suhteeni häneen on ollut yhtä läheinen tai etäinen kuin kehen tahansa Suomi-iskelmän edustajaan, jonka lauluja tunnen mutta jonka musiikkia en kuuntele radion ja kokoomalevyjen satunnaissattumia enempää. Monta sujuvaa rallia, hyvä laulaja, ja se, että nuorena eräs serkkuni muistutti nuorta Irwiniä, siinä päällimmäiset Irwin-aatokseni. Kerran sain Irwinin kasetin syntymäpäivä- tai nimipäivälahjaksi. En muista kasetin nimeä. Hieman artistin valinta hämmästytti minua tuolloin, olin suunnilleen kymmenen ikäinen. Kuunneltua tuli kuitenkin. Kasetti varmaan lojuu yhä jossakin vanhojen kasettieni kätkössä.

Kaikesta tästä huolimatta tai juuri siksi kiinnostuin kovasti lukiessani jostain arvion Matti Johannes Koivun levystä Irwin Goodmanin lauluja (2008; linkin kautta voi kuunnella näytteitä kappaleista) ja päätin kuunnella levyn, tribuuttilevythän ovat onnistuneina erinomaisia kunnianosoituksia. Koivua olen kuullut Egotripin lämmittelijänä ja pidin hänestä kovasti tuolloin. Yhdistelmänä Irwin ja Matti Johannes tuntui ensi lukemalta hieman oudolta, mutta maininta akustisista versioista vetosi. Eikä turhaan. Levy on aivan mainio. Koivu tulkitsee kappaleet niitä kunnioittaen ja nostaa sanoitukset etualalle. Koivun tulkinta on paikoin hyvin herkkä, mikä yllättäen sopii lauluihin ja herkkyyden kautta kappaleista nousee esiin minulle uusia puolia. Huumorin alta tulee esiin elämän rosoisuus ja monet rallit kääntyvät kuulaiksi lauluiksi, joissa on sisältöä. Sanoitusten lisäksi myös sävelet kaikuvat korvissani uudella ja innostavalla tavalla.

Irwinin Goodmanin lauluja on kuuntelemistani tänä vuonna ilmestyneistä levyistä tähän mennessä paras, Siiri Nordinin Lyö tahtia on toinen, josta pidän paljon.


Matti Johannes Koivun haastattelu Kunnianosoitus Irwin Goodmanille

05.02.2008 - 18:57
Olen viettänyt vapaapäiviä häpeämättömästi hömpän parissa - lukenut vanhoja dekkareita ja katsellut vanhoja euroviisuja. Jos euroviisuja alkaisi eritellä kunnolla, ei mikään lyhyt blogiteksti riittäisi. Tyydynkin Yläviidenneksen herrojen innoittamana tekemään oman euroviisulistani. Kaikkien listojen tavoin tämäkin on helposti vaihtuva, mutta tämänkertaisten katselu- ja kuuntelusessioiden saalis on tämä:

Paras euroviisukritiikki:

Telex: Eurovision (Belgia 1980). Sijoittuisi korkealle myös mahdollisella koreografialistalla. Muistakaa sanoa videon lopussa "Cheese!".

Ikivihrein:

Vicky Leandros: L'amour est bleu (Luxemburg 1967).

Energisin esitys:

Joy Fleming: Ein Lied kann eine Brücke sein
(Saksa 1975). Joyn vauhdin rinnalla opetellut koreografiat kalpenevat. Mitä laulun ja esiintymisen iloa, kun laulaja laittaa korut heilumaan. Go, Joy, go! Huomatkaa myös kapellimestarin osuus.

Harmittavimmat häviöt:

Domenico Modugno: Nel blu dipinto di blu (Volare) (Italia 1958, 3. sija)
Pierre Rapsat: Judie et cie (Belgia 1976, 8.)
Alice & Franco Battiato: I treni di Tozeur (Italia 1984, 5.). Lisäbonuksena taustakuoron oopperalaulajat.
Anneli Saaristo: La dolce vita (Suomi 1989, 7.)

Kaksoispalkinto: letkuimmat polvet ja iloisin ensiesiintyminen kisoissa:

Brainstorm: My star (Latvia 2000).

Huimin pistelasku:

Ateena 2007.

15.06.2007 - 20:40
Tänään olen kesän kunniaksi antautunut salaiselle rakkaudelleni vanhoille suomalaisille iskelmille. Tai eihän se rakkaus nyt niin salainen ole, mutta sitä pitää harrastaa miehen ollessa töissä, koska muuten tämä julkinen rakkaus voisi hieman rypistyä. Olen töiden ohessa kuunnellut euroviisujen Suomen finaaliklassikoita. Yllättävä levy, monet vanhat suosikkini ja muut iskelmäklassikot ovatkin olleet tyrkyllä euroviisuihin! En kyllä uskalla arvioida olisiko noista mikään voittanut tai sijoittunut kymmenen sakkiin, mutta kyllä useimmat niistä peittoavat mennen tullen valitut suomalaisviisut, joita kuuntelin joku päivä sitten.

En tiennyt, että Rauno Lehtisen säveltämän On hetki –suosikkini on alun perin esittänyt Aarno Raninen tai että kisoihin on yritetty lähettää niin tangoa, valssia kuin Juicekin (Ilomantsi). Jotkut lyriikat ja esitykset saavat epäilemään, ettei niiden teossa ole noudatettu tarpeellista vakavuutta. Vai mitä sanotte Marion Rungin Pikku rahastajasta, Mikko Alatalon Leuhkoista eväistä tai Ritva Oksasen Mustasta tangosta? Oksasen viisua kuvataankin cd:n tekstiliitteessä tangoparodiaksi ja kieltämättä laulajan tulkinta, Jorma Panulan sävellys ja M.A. Nummisen sanat kohtaavat toisensa jollain erityisellä sfäärillä. Laulu onkin mitä parhainta suomalaista viisucampia, liki unohtumaton.

Lasse Mårtensonin ja Cay Carlssonin kreikkalaistyylinen Hän on mennyt vuorten taa viritti kotiin saapuneen Miehen Kummelin Paha kurki –fiiliksiin. Paljonkos Brian Enoa fanittava suomi-iskelmästä ymmärtää. Lapsi oli isänsä kannalla: "Miks me ei voida kuunnella jotain hyvää musiikkia?" Soitin sitten tenavalle bonuksena Nylon Beatin ja Ultra Bran viisubiisit.

En tiennyt Raittisen veljeksienkin viisuillen. Heihin minulla on erityinen kiintymyssuhde. Viimeksi yritin selittää asiaa työkaverilleni hieman huonolla menestyksellä. En itsekään tiedä mistä kiintymykseni johtuu. En ole heidän ikäpolveaan, mutta silti Vanhaa holvikirkkoa ja veljesten vanhoja yhteisiä kappaleitaan on vielä teini-iässäni veivattu radiossa urakalla. Pidän Eeron ja Jussin lauluäänistä yhdessä ja erikseen, se lienee yksi syy. Vanhin ystäväni jakaa tämän salaisen rakkauden emmekä saa musiikkifriikeiltä armailtamme juurikaan ymmärtämystä, mutta sekös meitä haittaa. "Jeee, jee jee, saaren haluan."

Talvisin en useinkaan seurustele salaisten rakkauksieni kanssa, mutta kesän tullen kaivan iskelmät ja tangot esiin. Mitä parhainta kesämusiikkia, sopivina annoksina.

                    

26.05.2007 - 20:35
 

Kävin katsomassa Hartwall Areenalla vierailevan Mamma mia!musikaalin tyttären ja vanhimman ystävättären kanssa. Ystävättären kanssa meillä on yhteinen Abba-menneisyys ja lapsikin pitää yhtyeestä. Musikaali oli mainio, laulajat erinomaisia, fiilis hyvä ja lopussa lähes koko katsomo jammaili mukana. Hesarin arvostelussa musikaalin yhdeksi määreeksi liitettiin kotikutoisuus ja musikaalin nähtyäni voin alla samaa mieltä. Suurta säihkettä ja huimia juonenkäänteitä ei esiinny, tarina ja esitys vat hyvin kotoisia, samastumisen sallivia. Se on eduksi, koska kappaleet ovat keski-ikäisen kuulijakunnan yhteistä musiikkimuistoa. Arjesta erotettuna ne eivät musikaalissa toimisi.

Mamma miaa katsellessani ja kuunnellessani mietin miten loistavasti laulujen sanojen varaan on kyety rakentamaan kokonainen ja monimuotoinenkin tarina. Sanoitukset kumpuavat eletystä elämästä tavalla, johon kuulija voi samastua. Sävähdyttäviä esityksiä olivat Lay all your love on me, SOS, Knowing me knowing you sekä Slipping through my fingers, jonka aikana tämä äiti kyynel silmäkulmassa tarrasi tyttärensä käteen.

Musikaalista jäi mukavan nostalginen ja samalla hieman haikeakin olo. Ehdotonta plussaa on se, että Abban musiikki on yhä elävää ja toimivaa, pöly ei näihin kappaleisiin tunnu tarttuvan. Fanikaupasta mukaan tarttui muki ja cd. Kotona uudesta mukista kahvia siemaillessa ja levyä kuunnellessa oli pakko todeta, että hieman harmillisesti kiertue-esitys kuulosti paremmalta kuin levy. Mielessä kaikerteli myös, miksi mikään suomalainen teatteri ei ole tarttunut Mamma miaan. Onko esitysoikeus liian kallis vai eivätkö teatterit luota Abban vetovoimaan?



(Kuvat kuvattu Mamma mian! käsiohjelmasta.)

10.05.2007 - 16:34
Valmistauduttuani lukemalla uusimmasta Aku Ankasta (19/2007) Ankkaviisuista ja Hard duck halituliheitä laulavasta Mörköorkesterista olenkin valmis toimimaan epävirallisena euroviisujen ennustajaeukkona. Illan semifinaaliin olen lasten kanssa valmistunut kuuntelemalla ehdokkaita, valitsemalla omat finaaliehdokkaat ja sopimalla etukäteen kuinka monta ehdokasta he saavat illalla kuunnella. Voimia säästetään finaaliin, joten tälle illalle lupa heltisi kahdeksaan, mikä ei sinänsä taida haitata, koska tuohon määrään sisältyy muutama suosikkikin. Mies ei voisi viisuista vähempää piitata, joten häneltä ei mielipidettä ole herunut.

Ollakseni varteenotettava ennustaja minun pitäisi tutkia maantietoa ja maiden aiempaa äänestyskäyttäytymistä. Todennäköisyyslaskenta ei kuitenkaan ole vahvuuteni, joten perustan arvioni puhtaasti henkilökohtaiseen mieltymykseen. Kymmentä suosikkia minulla ei tosin ole koko kisassakaan, joten semifinaalin suosikkien jälkeen lista täydentyy arvauksilla. Eli seuraavien kilpailijoiden toivon ja veikkaan selviytyvän lauantain finaaliin:

1. Islanti - Eiríkur Haukssonin Valentine Lost on suurin yhteinen suosikkimme.
2. Andorra - Anonymousin Salvem el món on iloista kitarapoppia, joka saa minut hyvälle mielelle. Kesähittiainesta!
3. Unkari – Magdi Ruzsan tulkinta Unsubstantial Bluesista on rupinen ja uskottava.
4. Georgia - persoonallinen ja kunnianhimoinen ensiesiintyminen, Sophon Visionary Dreamia kannattaa kuunnella tarkasti, onko tämänkaltaista ennen viisuissa kuultukaan?
5. Serbia – Marija Šerifovićin Molitvan ennakkosuosion ymmärtää. Hieman vanhanaikainen voimaballadi vaikuttaa nykyisin jo modernilta.
6. Malta – Olivia Lewisin Vertigo on dramaattinen ja sisältää jänniä etnisiä vaikutteita. Laulaja muuten kuvaa viisuelämää blogissaan.
7. Bulgaria - Elitsa Todorova & Stoyan Yankoulovin Water on niin erikoinen yhdistäessään päällekäyvää rumpubiittiä balkanilaiseen naislauluun, että saattaa hyvinkin selvitä jatkoon.
8. Turkki - Kenan Doğulun Shake it up shekerimissä saisi olla enemmän turkkilaisväriä.
9. Sveitsi - DJ BoBon Vampires are alivessa on hyvä tanssibiitti, mutta aivan kammottavat sanat.
10. Valko-Venäjä - Koldunin Work your magic lienee vahva ehdokas finaaliin.

Listojen teko on hauskaa kisatunnelmaan virittäytymistä, harrastimme sitä jo jalkapallon MM-kisoissa. Lapset laativat omat listansa ja yllätävän samankaltaisiin tuloksiin päädyimme. Lieneekö yhteinen arviointi eri esikatselujen ääressä vaikuttanut? Jokainen valitsi jatkoon Islannin, Andorran, Georgian, Turkin ja Sveitsin. Esikoinen valitsi listalleen lisäksi Bulgarian, Valko-Venäjän, Moldovan, Puolan ja Makedonian, kuopus Itävallan, Moldovan, Tanskan, Slovenian ja Maltan. Kunkin listalla oli vain kaksi kappaletta, jota ei toisilta saanut kannatusta. Listojen perusteella meidän ei jatkossakaan tarvitse tapella kotona soitettavasta musiikista.

Tuskinpa kenenkään lista tuollaisenaan toteutuu, mutta eiköhän jokunen kappale kuitenkin. Jokaisen ykkösehdokas on Islanti, kakkosina tulevat Andorra, Sveitsi ja Georgia. Joten ainakin nuo neljä finaaliin, kiitos.

Semifinalisteihin voi tutustua YLEn Euroviisusivuilla.

 
Eiríkur Haukssonin ja Anonymousin kuvat YLEn Euroviisusivuilta.

            *************************************************************

Semifinaalin jälkeen on tunnelma pettynyt ja hieman nuutunut. Finaaliin pääsivät Bulgaria, Georgia, Latvia, Makedonia, Moldova, Serbia, Slovevia, Turkki, Unkari ja Valko-Venäjä. Hartwall Areenan katsomosta kuului villi vihellyskonsertti tulosten julkistamisen jälkeen ja viheltää minunkin teki mieleni. Veikkauksemme olivat melko onnistuneita - kahdella kuusi ja yhdellä viisi oikein - mutta ainakin minulle päällimmäiseksi jäi pettymyksen ja harmin tunne, kun suurimmat suosikkini Islanti ja Andorra karsiutuivat. Iloinen olen Bulgarian, Georgian ja Unkarin finaalipaikoista, ne tuovat kisaan uudenlaista musiikkia.

27.04.2007 - 19:13
En ole enää vuosiin jaksanut katsoa euroviisuja alusta loppuun. Kun finaalissa tulee yleensä jo hyvin aikaisessa vaiheessa se neljäs kappale, jossa vähäpukeiset tanssijat pyrkivät peittämään solistin epävireisen tulkinnan monesti aiemminkin kuullusta kappaleesta, olen siirtynyt kirjojen pariin ja palannut katsojaksi vasta pistelaskun aikaan. Edes viime vuonna en jaksanut katsoa kaikkia esityksiä, vaikka etukäteen olinkin kotiäänestyksessä veikannut Lordia voittajaksi. Suomen esityksen ja käsittämättömän pistelaskun toki katsoin.

Perhe on tänä keväänä osoittanut kasvavaa kiinnostusta viisuihin, joten olemme valmistautuneet katselemalla valittuja paloja Ateenan kisoista DVD:ltä, tutustumalla tämänvuotisiin viisuihin ja seuraamalla euroviisuohjelmia. Suosikkimme on tiistaisin ja sunnuntaisin FST:llä lähetettävä Viisujen alla, jossa Thomas Lundin pohjoismaisten kollegoidensa kanssa repostelee viisuehdokkaita. Mukana arvioimassa on myös Islannin tämänvuotinen edustaja Eiríkur Hauksson.

Eilinen TV 2:n Täydellinen euroviisu oli hilpeä dokumentti nimensä mukaisen laulun säveltämisestä ja sanoittamisesta viisuasiantuntijoiden kriteerien perusteella. Lenni-Kalle Taipaleen ja kumppanien tekemä ja Jari Sillanpään esittämä laulu jää soimaan päässä, mutta ei sillä kyllä tänä vuonna viisuja voitettaisi. Kieli poskessa tehdyn Party 4 Loven voi katsoa täältä. Ennen viisuihin liittyi viattoman hilpeää camp-henkeä ja viisuilijoita katsoessaan saattoi tuntea myötänoloutta, mutta nykyisin camp ei onnistu. Kaikki on laskelmoitua alusvaatteissa esiintyvistä tanssijattarista, hameiden pudotuksista ja vaihdoista lähtien. Tässä täydelliseksi tarkoitetussa euroviisussa vanha camphenki on tavoitettu kiitos Sillanpään tulkinnan ja esiintymisen.

Tämän vuoden kisoissa on muutama hyvä ja jokunen kiinnostava kappale. Lordin voiton myötä kisoihin on valittu tänä vuonna tyypillisen europopin sijasta enemmän rockkappaleita laidasta laitaan. Rockin ja tanssipopin joukossa on muutama balladi, yksi blues, swingjatsi, pari toistensa kaltaista latinosambaa, uudenaikaisessa muotissa olevia peruseuroviisuja, jokunen huumoriesitys sekä etnissävyisiä lauluja. Esiintyjistä löytyy poikabändejä, tyttötrioja, liehulettisiä raspikurkkurokkareita, lannetta vatkaavia miehiä, eteerisiä naisia, idolsvoittajia, mustatukkaisia rocknaisia, irlantilainen yhtye, oopperalaulajatar, Il Divo –tuplaklooni, jazzmuusikko, hurja rumpali, lentoemäntiä, pari drag queenia ja aika monta taustatanssijaa. Jonkinlaista monipuolisuutta siis luvassa.

En osaa arvioida Suomen menestystä tässä seurassa, Hanna Pakarisen Leave Me Alone ei ehkä eroa riittävästi muista. Mukana on näet enemmänkin naisrokkareita. Jos finaaliin pääsevät Unkarin upean rock- ja bluesäänen omaava Idols-voittaja Magdi Ruzsa, Moldovan Natalia Barbu ja Viron Gerli Padar he kilpaillevat samoista äänistä kuin Hanna.

Vaikka toivomme tiukasti Suomen voittoa, niin yksityisessä viisuraadissamme eniten kannatusta on Islannilla ja Georgialla, hajaääniä saavat myös Unkari, Bulgaria, Ranska, Sveitsi ja Romania. Näistä ainoastaan Ranska ja Romania ovat varmasti finaalissa, muiden kohdalla pitää vielä jännittää. Oma voittajasuosikkini Suomen lisäksi on Islannin Eiríkur Haukssonin rockballadi Valentine Lost. Eiríkurilla on upea ääni ja kappaleessa on sitä jotakin. Pidän myös Romanian äijäenergiaa pursuavasta letkeästä renkutuksesta. Siinä on vanhanaikaista euroviisuiloa, laskelmoitua ehkä, mutta toimivaa.

Suosikit on nyt valittu. Joten jospa tänä vuonna pitkästä aikaa viisut jaksaisi katsoa ja kuunnella kokonaan.

Viisuja voi kuunnella Ylen Euroviisu-sivujen kautta tai You Tubessa.

25.04.2007 - 07:00
Kouluaikoinani eräs ranskalainen tyttö tutustutti minut Julien Clercin musiikkiin. Clercillä oli mukavan karheahko ääni, pidin hänen lauluistaan eikä ulkonäössäkään tainnut suurta vikaa olla muutaman LP-levyn kannen perusteella. Äänitin ystävättäreltäni pari kolme Clercin levyä ja noita kasetteja veivasin pitkän aikaa edestakaisin ja yritin kehnolla ranskallani suomentaa lapuille raapustettuja laulunsanoja. Hetken aikaa harkitsin jopa lähteväni Ranskaan au pairiksi. Ihan vain sen musiikin vuoksi. Jonkun ajan kuluttua ranskalaisneitonen muutti pois Suomesta enkä enää saanut päivitettyä Clerc-kasettikokoelmaani. Lopulta hankin Jacques Brelin levyn.

Nauhoja kuuntelin kausittain aika pitkään, kunnes ne lopulta unohtuivat kasettilaatikon perukoille. Eilen juttelin lasten kanssa ranskan kielestä ja jostain laulumuistojen sopukoista tuli mieleen muutama sana vanhasta Clercin laulusta. Muisto sai hakeutumaan nettiin etsimään tietoa laulajasta. Virallisilta verkkosivuilta alkoi kuulua tuttu ääni ja pikaiseksi tarkoitettu vierailu venyi. Sivuilla sympaattisen oloinen lauluja pitää blogia, jossa hänen konserttikiertuettaan voi seurata hyppelehtivien videonpätkien avulla. Laulajaa ei aina näy, vaan hän ilmeisesti kuvaa osan aineistosta itse ja kommentoi taustalla kuvaamiaan katunäkymiä.

You Tubestakin löysin Clercin. Oli pienoinen elämys katsella ja kuunnella videolta laulajaa, joka on ollut olemassa vain vanhoilla c-kaseteilla. LP-levyjen kannen liehukiharat ovat lyhentyneet, mutta miehen ääni on edelleen mitä mainioin. Parin vuoden takaiselta levyltä Double enfance (2005) poimitut kappaleetkin kuulostavat mukavilta. Nostalgian nimissä voisin etsiä vanhat nauhat kuunteluun ja vertailla uuteen tuotantoon. Syntymäpäivälahjatoivekin taisi selvitä.

19.01.2007 - 11:40
Tällä viikolla olen kuunnellut Vesa-Matti Loirin Ivaloa paljon - harkiten, valikoiden, keskittyen ja vaikuttuen. Olen pitänyt aina Loiria suurena tulkitsijana, mutta en ole koskaan intoutunut kuuntelemaan hänen levyjään intensiivisesti. En ole oikein jaksanut, ne eivät ole tuntuneet minun musiikiltani. Ivalon otin kuunteluun kappalevalikoiman ja Nonosta lukemani Marian kehun perusteella. Koska olin välttynyt kuulemasta levyn kappaleita radiosta, en tiennyt mitä odottaa. Etukäteissuhtautumiseni oli pikemminkin skeptinen. Halusin oikeastaan vain kuulla Loirin tulkinnan kappaleesta Tästä asti aikaa.

Hanhiniemen kappale aloittaa levyn ja jo heti sen myötä liu'uin levyn tunnelmaan. Loiri on karsinut laulu- ja tulkintamaneerinsa minimiin, akustiset sovitukset tukevat laulua. Levyn innoittajana ovat Johnny Cashin American recordingsit, mutta onneksi Loiri tekee aivan omannäköisensä levyn. En pidä kaikista levyn kappaleista enkä niiden tulkinnoista, parin laulun tilalle olisi valita jotain muuta. Mutta vaikuttavia tulkintoja riittää kyllä näinkin. Tällä hetkellä pidän eniten Kun olet poissa - ja Tyhjää-kappaleiden tulkinnoista. Nähtävästi Eppuja ja Kasevaa voivat muutkin esittää.

Se, mikä minua levyllä eniten miellyttää, se, mikä saa kuuntelemaan keskittyneesti, on tekstin nousu etusijalle. Loiri lähtee laulutekstistä, ei voi edes puhua sanoituksista. Ei tässä sanoiteta sävelmiä vaan tulkitaan runoa musiikin keinoin. Moni tuttu laulu avautuu Ivalon myötä minulle uudella tavalla. Kuulen tekstin eri tavalla, monissa tapauksissa paremmin ymmärtäen. Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt on aiemmin ollut ihan hyvä, mutta vasta nyt teksti näytti minulle hienoutensa. Samoin Mikko Alatalon Ihmisen ikävä toisen luo saa uskottavamman käsittelyn Loirin tulkinnassa.

Olen pitänyt monista uustulkinnoista, koska erilainen käsittely antaa tuttuun kappaleeseen uuden näkökulman. En osaa muotoilla tätä yksinkertaisesti. Kärjistettynä voi sanoa, että uustulkinta nostaa esiin tekstin ja sävellyksen ja painaa alkuperäisen esittäjän taka-alalle. Esittäjän vuoksihan me usein levyyn tartumme, kappaleet tulevat vasta toisena.

Olenkin jo pitkään kaipaillut akustisia versioita suomalaisista pop- ja rockkappaleista. Ivalon perusteella voikin sanoa, että lisää näitä, kiitos. Levyn lehdykän mukaan Vesa-Matti Loiri on Ivalolla halunnut kunnioittaa suomalaista pop- ja rockrunoutta. Sen hän kyllä tekeekin. Kuuntelijaa koskettaen.

05.01.2007 - 09:20
Kun kerran oli kiertis upeista naislaulajista, niin kyllä sitä osallistuu mieluusti miesmeemiinkin. Nuoruuteni kuuntelin vain miesrokkareita, mutta eipä niitä naisrokkareita silloin niin paljon ollutkaan. Monet miesäänet vetoavat suoraan tunteeseen, vaikken niin paljon heidän tuotantoaan kuuntelisikaan. En tiedä vetoavatko he eri tavalla kuin naiset, sitä olen paljon pohdiskellut. Kaikkia suosikkejani en tähän saanut, kun ei löytynyt sopivaa videota. Yli viisi on tässäkin.

Eppujen musiikki on kulkenut mukana Maximum jee & jeestä lähtien. Pidän Martti Syrjän äänestä. Lohduttavaa ja jotenkin hellyttävää, kun suosikit rypistyvät ja harmaantuvat faniensa kanssa samaa tahtia.

Suurimman vaikutuksen Johnny Cash teki vasta levyllä American Recordings IV: The Man Comes Around.

Van Morrison on alkanut vedota vasta viime vuosina.

Bob Dylanista
puolestaan olen pitänyt jo kauan, samoin Paul Simonista.

Beatles. Bändi, josta pidin ennen kuin tunnistin ainuttakaan heidän kappalettaan. Elokuvissakin ovat esiintyneet. Levytyssessioita voi seurata.

Beatlesien kappaleista on esimerkiksi Stereophonics tehnyt pari uustulkintaa, Kelly Jonesilla on rupinen rockääni. Hyvä rockääni on myös CCR:n John Fogertylla.

Carlos Gardelilla on huima tangoääni ja Jorma Kääriäinen on omaa luokkaansa.

Pitäisiköhän kerätä parhaat coveritkin? Hassuimmat videot?

01.01.2007 - 20:40
SusuPetalilta nappasin meemin alun, johon mieluusti osallistun. Tarkoituksena on poimia You Tubesta tai vastaavasta viisi "kovinta, lahjakkainta ja unohtumattominta naisartistia". Naislaulajat saavat aina innostumaan, joten tässä leidejä. Viisi on kovin vähän niin kuin Susukin huomautti, mutta olkoon tällä kertaa nämä.

Laulajat eivät ole järjestyksessä, mutta ekaksi on kyllä laitettava Ella Fitzgerald.
Irlantilaiset naislaulajat ovat suuria suosikkejani, siksi Dolores Keane.
Toinenkin Dolores vie jalat altani, Cranberriesin Dolores O´Riordan. Tämän kappaleen kuulin häneltä ensimmäiseksi.
Mercedes Sosalta en olisi valinnut juuri tätä laulua, mutta ääni on upea.
Mary Chapin Carpenterin taustakuorostakin voi bongata hienoja laulajia. Ja meno on sen mukaista.

Koska hienoja naislaulajia on paljon, niin tässä jälkiruuaksi Nina Simone (valituista paras video) sekä hieno Billie Holiday. Kermanokareeksi on vielä lisättävä vielä Ina Deter, jonka laulu levyllä on kyllä rokimpaa.

21.12.2006 - 17:54
Nonossa Luke kirjoittaa joululauluista ja Tommikin listannut suosikkilaulujaan. Lisäänpän tähän laulusoppaan omat mausteeni. Joulumusiikki on minulle tärkeä tunnelman luoja, jota kuuntelen mieluiten vasta jouluviikolla ja -pyhinä. Kaikesta juolumusiikista en välitä. En pidä joka tuutista tulvivasta jouluisesta tingelitangelista sen enempää kuin perinteisten joululaulujen pakkosyöttöstä.

Käytän joulumusiikkia usein joulusiivouksen taustalla. "On äiti laittanut kystä kyllä" saa minut joka vuosi miettimään mitä se äiti onkaan laittanut, vieläkään en tiedä vastausta. Eiväthän perinteiset mollivoittoiset laulut mitään siivousta rytmittävää musiikkia ole, mutta pysyypä samalla mielessä miksi rehkii. Ihan kuin joulusiivous olisi jotenkin tärkeämpää kuin tavallinen puleeraaminen (on se).

Joululaulumakuni on jonkin verran muuttunut vuosien varrella. Muistan jo lapsena kuunnelleeni hartaasti aina joulurauhan julistamisen jälkeen Sulo Saaritsin esittämää Taas kaikki vanhat muistot -laulua. Pidän siitä edelleen paljon, mutta kerta joulussa riittää sitä kappaletta aivan hyvin. Ja edelleenkin esittäjän pitää olla Saarits.

Nykyisin kuuntelen mieluiten esimerkiksi latinankielisiä Piae Cantiones -lauluja. Yksi suosikeistani on joulun sanoman kiteyttävä Puer natus in Bethlehem (suomeksi tunnetaan nimellä Synnytti piltin Betlehem). Näiden hurskaiden laulujen rinnalla minua viehättää suuresti myös Pekka Jalkasen Jouluna Jumala syntyi -teos, jonka teksti lienee peräisin Kantelettaresta ("Jouluna Jumala syntyi/ paras poika pakkasella/ --").  Tiernapojat kuuluvat jouluun ja Trio Niskalaukauksen, Toni Wirtasen, Ismo Alangon ja Jarkko Martikaisen esittämänä Tiernapojissa on sanomaa ja jykevyyttä. Kertakaikkisen hieno ja herkistävä kuuntelukokemus nykyisin joka joulu. Iloa joulun odotukseen tuo Nukketeatteri Sammon levy Oi lumoa oi valoa - Joulukuun lauluja. Todella ihana levy!

Jouluiskelmistä en kovasti välitä, mutta popin puolella on kaksi yli muiden. Kliseisiä ehkä, mutta niinhän joulumusiikki yleensä on. John Lennonin Happy Xmas:ia on kuunneltu vuosikymmeniä ja Band Aidin Do They Know It's Christmas herkistää aina vain, mutta sen pitää olla todellakin alkuperäinen versio paulyoungeineen, georgemichaeleineen, bonoineen ja stingeineen, Bob Geldofia ja Midge Urea unohtamatta.

Ja lopuksi todellinen joulumusiikkien musiikki, Bachin Jouluoratorio. Jos kaikkea ei jaksa kuunnella, niin omat suosikkiresitatiivinsa ja -kuorokohtauksensa voi sieltä huoletta poimia.

13.10.2006 - 21:10
Tiedättekö laulun, jossa kengät matkalla mummolaan kuluivat "loppuun jo ennen Hollolaa"? Tuo Hootenanny Trion Esplanaadi oli lapsuuteni surullisin laulu. En tuolloin tietenkään tunnistanut vinoa huumoria, jolla laulu esitettiin, mutta sen piittaamattomiin ihmisiin kohdistuva moite oli kyllä pikkumukulallekin aivan ymmärrettävä. Mikään myöhemmin kuulemani laulu ei ole voittanut Esplanaadia surullisuudessa. Siinä on uskomattoman tehoava tarina ja Hootenanny Trion esitys kaikessa kuusikymmenlukulaisuudessaan on edelleen aivan huima.

Keijo Räikkösen nerokas lauluteksti toimii ilman musiikkiakin, kertomuksena. Lukekaa ja itkekää, tämä on surullinen tarina:

"Sinä yönä minä itkin yksin murheissain. Kuljin Esplanaadia pitkin, vettä satoi vain. Oi, veljet, taisin mennä juomaan Kappeliin. Kun whisky valui päähän lainkaan katsomatta säähän, niin taisi multa huolet, murheet kaikki mennä pois, taisivat mennä pois. Aamulla kun palasin ja kiristelin vyötä, sanoi talonmies hyvän huomenen mut minä "Hyvää yötä". Ja painuin pehkuihin, vähän ohimoita koittelin. Sillä niin olin sairas mies kuin mies voi olla kukaties, kun surujansa mukanansa raahaa meni minne vain, meni minne vain.

Illalla mä sitten heräsin, kun ikävästi puhelin soi. Kuulokkeen korvaani keräsin ja sanoin "Oi oi voi", sillä päätäni särki niin, että jyske kuului Hampuriin. Sillä niin olin sairas mies kuin mies voi olla kukaties, kun surujansa mukanansa raahaa meni minne vain, meni minne vain. Olin potkut saanut työstäni, sen sieltä kuulla sain. Silloin jostain vintin komerosta matkalaukun hain. Ei ollut rahaa ruokaan, ei juomaan, asuntoon. Niin olin köyhä kuin kirkonrotta, tää maailma ei mua ymmärrä, ihan totta. Sillä täytyyhän joskus munkin saada olla surullinen, olla surullinen.

Lähdin siitä sitten matkustamaan kohti mummolaa, mut kengät kului loppuun jo ennen Hollolaa. Mut eivät ihmiset mun pyynnöistäni huolineet, ei välittäny mun surustain, vaan sanoivat "Hän menköön sosiaalihuoltoon ja jos menee niin kukaties vaikka kuolkoon". Mut minä kun en mistään sellaista löytänyt niin jatkoin mummolaan, paljasjaloin vaan.

- - -

Aamulla, kun aurinko nousi ja lumi peitti maan, poliisi joutui kuolleen miehen tieltä kantamaan, ettei autot kolhiintuisi eikä ihmiset kauhistuisi. Siis jos joku suruistansa piittaa, niin silloin ne kaikki merkit kuolemaan jo viittaa, kun tässä elää maailmassa niin ylen ihanassa – hyvinvointivaltiossa."

19.08.2006 - 11:53
SusuPetal haastoi tähän musiikkikyselyyn. Koska Susu harvoin haastaa kiertiksiin, onkin sitä mukavampi vastata tähän. Tosin musiikkikiertis on vastaavaa kirjakyselyä hankalampi, koska vastaukseksi ei välttämättä löydy yhtä levyä – ja joskus vastaus voisi olla vain yksi kappale.

1. Yksi levy, joka muutti elämääsi

Mahdoton kysymys. Ensinnäkin elämän muuttuminen yhden levyn myötä antaa liikaa painoa musiikin vaikutuksille elämänmuutoksissa. Musiikin ammattilaisille jonkin levyn antama oivallus sellainen voi ollakin ("näinkin voi musiikkia tehdä"), mutta meille tavallisille musiikin kuuntelijoille jokin määrätty musiikki saattaa muuttua tärkeäksi, koska se on esimerkiksi jonkin elämäntilanteemme soundtrack ja nostaa kyseisen tilanteen myöhemminkin mieleen. Ja kuten esimerkiksi Äijän vastauksesta hyvin huomaa, musiikkimaku muuttuu vuosien vieriessä ja elämäntilanteiden vaihtuessa erilaiset musiikkigenret ovat vaikuttavia.

Valitsen kuitenkin vain yhden: Simon & Garfunkel, Bridge Over Troubled Water. Ehkä omalla tavallaan vaikuttanut musiikkimakuni kehitykseen.

2. Yksi levy, jonka olet kuunnellut useammin kuin kerran

Musiikin olemukseen kuuluu, että sitä kuunnellaan toistuvasti. Mutta kuunnellaanko aina koko cd vai osia? Useasti kokonaan läpikuunneltuja on viimeaikoina ollut esimerkiksi Ella Fitzgeraldin Ella For Lovers ja kohta soi useasti Glenn Gouldin 1950-luvun levytys Goldberg-variaatioista.

3. Yksi levy, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle

Saarella vietettävästä ajasta riippumatta kokonaisen musiikkikirjaston. Voisi sitten etsiä tunnelmaan sopivinta.

4. Yksi levy, joka teki sinusta hupakon

Mikä tahansa hupakkotunnelmaan sopiva 60-luvun suomalainen iskelmä tai tango. Huvittuneeksi usein puolestaan Lapinlahden linnut.

5. Yksi levy, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin

Monet kappaleet voivat saada minut kyynehtimään. Yksi niistä on The Rankinsin yhdessä Chieftainsin kanssa esittämä Jimmy mó mhìle stór.

6. Yksi levy, jonka toivoisit tulleen tallennetuksi

Ei riitä yksi levy. Beatlesin ja Eppu Normaalin koko tuotanto akustisina versioina yhtyeiden itsensä esittäminä.

7. Yksi levy, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan levytetty

Ei sellaista ole. Mistä minä en pidä, joku muu pitää paljonkin. Joidenkin vihalevyjen kohdalla voi kyllä olla mietteliäs.

8. Yksi levy, jota kuuntelet paraikaa

Sid Hille: Reflections – Solo Piano Improvisations.

9. Yksi levy, jonka olet aikonut kuunnella

The Durutti Column: Keep Breathing.

10. Nyt haasta viisi bloggaajaa

Haastan kuusi, eli Marian, Alman, Petran, Peipin, Rita Mentorin ja tienpäällä, jos vain ehditte ja haluatte vastata.

06.07.2006 - 11:46
Joskus mielenkiintoisia artisteja voi löytää musiikkivideoiden kautta. Joku aika sitten mies pysähtyi kanavasurffailullaan YLE Teemalle ja kotona alkoi leijailla upean naisäänen esittämänä kaunis laulu. Ääni houkutteli minut television ääreen ja näin varmaan elämäni ensimmäisen oopperamusiikkivideon. Sinänsä kaunis video itsessään oli oikeastaan tahattoman koominen. Vanhanaikaisen tyylikkääseen uimapukuun pukeutunut kuvankaunis nainen lojui uimapatjalla eikä playback ihan osunut kohdalleen. Videolla esiintyi venäläinen sopraano Anna Netrebko ja musiikki oli Rusalkan laulu kuulle eli Song To The Moon (Mesícku na nebi hlubokém) Dvorákin Rusalkasta. Netrebkon levy Opera Arias oli pakko tilata ja ottaa kuunteluun. Vaikka pidän paljon naislaulajista, harvat oopperalaulajattaret tekevät minuun vaikutuksen. Anna Netrebko teki. Häneen kannattaa tutustua vaikka juuri Song To The Moon –musiikkivideon kautta, jonka voi katsoa ja kuunnella täältä.

********************************************************************************************

Lapseni kommentti musiikkikeskusteluun: "Musiikki on ylellinen osa elämää. Mieti mitä maailma olisi ilman musiikkia!" Ja ei, lapseni eivät pidä oopperasta.

02.05.2006 - 09:15

Kun taasen kevät saa, murtunut on valta lumen, jään
täyttyy lemmentuskin lakeuskin kun taas haitarista
tango kiehtovasti soi, pilviin viedä voi

Kuiskaillen näin mä kerron sulle ystäväin,
on aatos lämmin jonka sulle suon:
Sä yksin olet mulle kaikki kauneus päällä maan,
mulle olet sä ainoa sen tunnen syömmessäin.

Aavistus valtaa sydämen onnellisen:
kaipaus vastaa sydämen ääneen

Meille onnen maa aukeaa

         
          **************************************************************


Kauniin kevätpäivän kunniaksi tangorunossa ei ole kaihoa, kaipuuta eikä pettymystä. Täytyy kehittää nostalgisempi ja kaihoisampi mieliala ennen kuin tangolyriikoiden syvempi ja ominaisempi sisin taipuu koosterunoksi. Tunnistatteko nämä onnelliset lainaukset?

11.04.2006 - 23:59

Vanha kaveri soitti ja pyysi pikakutsuna Värttinän konserttiin. Joskus 1990-luvun alussa kuuntelin Värttinäni lähes puhki, mutta uusimpia levyjä en ole juuri innostunut soittamaan. Konserttiin lähdin kuitenkin mielelläni, koska en bändiä aiemmin livenä ole nähnyt. Kannatti mennä. Värttinä on uskomattoman vaikuttava lavalla. Laulajat ovat todellisia lumottaria, he osaavat esiintyä, laulaa ja ottaa yleisönsä. Välillä laulanta nosi kuulijalta takatukan pystyyn. Uskomaton lavakarisma tällä kolmikolla. Soittajakuusikko oli vähintään yhtä hyvä kuin laulutrio, hyvä svengi. Nyt pitää kaivaa levyhyllystä lähes soittamaton Värttinä-levy ja hankkia uusin Miero kuunteluun. Saas nähdä välittyykö levyiltä samankaltaista energiaa kuin lavalta.

 


Photo by Tuomo Manninen

25.03.2006 - 11:43

             

Eilisen artistikoosteen viimeisessä kuvassa esiintyi amerikkalainen countrybändi Alison Krauss & Union Station. Yhtye on Jenkeissä käsittääkseni hyvin suosittu, mutta Suomessa aika vähän tunnettu. Siksi on pakko mainostaa hieman.

Ensimmäisen kerran kuulin Alison Kraussin laulua levyllä Divine Divas (1997). Kraussin ääni laulussa Baby Now That I've Found You miellytti ja sai etsimään tietoa laulajasta sekä lisää hänen musiikkiaan. Löytyikin samanniminen kokoelmalevy vuodelta 1995 ja kuva pyöreäposkisesta nuoresta naisesta. Levy ei kuitenkaan täysin miellyttänyt, vaikka ei huono ollutkaan.

Vasta kuunneltuani Alison Kraussin yhdessä Union Station -yhtyeen kanssa tekemiä levyjä aloin innostua enemmän. New Favorite (2001) ja livelevy Alison Krauss + Union Station (2002) ovat hienoja kokonaisuuksia ja todella tutustumisen arvoisia. Hämmennyksekseni Alison oli jossain kokoelmalevyn ja uusien levylöytöjeni välillä kokenut suuren muodonmuutoksen ja muuttunut blondatuksi ja tiukaksi trimmatuksi artistiksi, mutta ei se hänen taitojaan ollut vähentänyt. Krauss laulaa kuin kuulasääninen enkeli ja Union Station on mainio bändi. Alisonin upeaa laulantaa enemmän minua taitaa levyillä silti miellyttää Dan Tyminskin lämmin ja persoonallinen ääni.

       

Alison Kraussiin ja Union Stationiin kannattaa tutustua. Yhtye soittaa soljuvasti ja ehdottoman ammattitaitoisesti, Tyminski ja Ron Block ovat mainion maanläheisiä countrylaulajia. Alisonin kappaleet ovat lähempänä valtavirran poppia, mutta hänen eteerinen tulkintansa luo niihin täysin oman klanginsa. Ehkä tätä tyylieroa on haettu myös ulkoasuun. Uuden levyn kannessa (ylin kuva) Alisonilla on avokaulainen iltapuku ja bändin jätkillä rennot arkivaatteet. En tiedä kertooko se enemmän yhtyeestä, stailaajasta, markkinoinnista vai amerikkalaisen naislaulajan ulkonäköihanteista. Musiikin sisältöön stailaus ei liene vaikuttanut.

En ole countrytietäjä enkä lajin suuri harrastajakaan, joten en osaa arvioida mihin countrysuuntaukseen esiintyjät lasketaan. Mutta väliäkös sillä, hyvää musiikkia kuuntelee sujuvasti ilman moisia tietoja.

24.03.2006 - 15:50

Poimin Tuomas Rinnan blogista kuvallisen musiikkimeemin: "ideana ottaa 15 kappaletta jota iTunes (tai käyttämäsi musiikkisoitin, ei kai sillä niin väliä) tarjoaa satunnaisjärjestyksessä, etsiä artisteille kuvat ja lätkiä niitä yhteen. Kuka tunnistaa artistit?" Sovellan tätä luovasti ja valitsen kuvat vanhan tänään kuuntelemani kasetin perusteella, lisänä muutama muu tänään ilahduttanut artisti.

Tunnistin Tuomaksen kuvagalleriasta vain muutaman. Tunnistaakohan näistä kukaan ketään?

      1 2 3 4
       5 6 7 8
         9 10 11 12

           13 14 15

                 ****************************************

Ohessa tuntemattomiksi jääneet esiintyjät hieman suuremmassa koossa muutamin vinkein:


       

Herra numero 5 on valloittanut italialaisiskelmällä Euroviisuissa. Neiti numero 6 on valloittanut maailmaa Brasiliasta käsin. Suomalaisille hänen äänensä on tutumpi kuin kasvot. Ehkä tämä hymykuva auttaa tunnistamisessa.


 

Neiti numero 7 on punapää, vaikka sukunimi viittaa toisiin väreihin. Yhtye 13 valloitti karjulaululla 70-luvulla. Pitäisi tunnistaa.

 

Punatukkainen neiti 14 tulee laulujen saarelta, mutta suosii jazzia ja bluesia.


 

Amerikkalainen yhtye numero 15 lienee tuntemattomin, joten liitän mukaan uuden kuvan, josta nimen voi luntata.

                 ****************************************

Paria artistia ei meemissä ole tunnistettu. Herra 5 on Domenico Modugno, muistattehan Nel blu di pinto di blu eli Volare? Neiti 6 on bossanova-tähti Astrud Gilberto ja neiti 14 irlantilainen Mary Coughlan.

(Täydennetty lauantaina 25.3.2006.)

20.03.2006 - 23:40
Musiikki on olennainen osa elokuvaa, joskus lähes yhden pääosan veroisesti. Tällaista pääosamusiikkia on esimerkiksi Jane Campionin elokuvassa Piano (säveltäjä Michael Nyman). Kuuntelen elokuvissa musiikkia yleensä tarkasti, mutta suhteeni soundtrackeihin on hieman ristiriitainen. Harvan elokuvan musiikki toimii minulle ilman elokuvaa ja musiikkia haluan kuunnella elokuvasta irrallaan. On toki joitakin soundtrackeja, joita olen alkanut kuunnella nimenomaan elokuvan tunnelma mielessäni, mutta vakisoitantaan ne jäävät vain, jos pystyn irrottamaan ne elokuvakokemuksesta. Tämä ei ole täysin ristiriitaista. Elokuva herättää kiinnostuksen levyyn, levy miellyttää, sitä kuunnellaan paljon ja vähitellen musiikkiin alkaa liittyä tunteita ja tunnelmia ohi elokuvan.


         

Hittibiisisoundtrackit eivät minua juurikaan kiinnosta, mutta muutaman hienon kokoelman tiedän. American Graffitin 50-luvun rock puree hyvin, samoin Wonder Boysin levy Bob Dylaneineen, Van Morrisoneineen ja John Lennoneineen miellyttää suuresti. I am Sam –elokuvan soundtrack on täynnä Beatles-covereita erityisen hienoina uustulkintoina.


                                    

Musikaalilevyistä olen kuunnellut oikeastaan vain My Fair Ladya joskus kauan sitten. Silloin osasinkin hoilottaa monien laulujen mukana. Suosikkini oli ja on yhä Elizan renttuisän esittämä With a little bit of luck. Sound Of Musicia olen kuunnellut hieman, West Side Storya en, mutta en ole toisaalta nähnyt elokuvaakaan. Musikaalimusiikin liitän selkeämmin elokuvaan, niiden lauluthan ovat oikeastaan laulettuihin vuorosanoihin rinnastuvia. Yksittäisiä musikaalisävelmiä kuuntelen kyllä.


                                                   
Suurimmat elokuvamusiikkisuosikkini ovat Hans Zimmerin Thin Red Line, Vangeliksen Chariots of Fire, Nymanin The End of An Affair ja Yann Tiersenin Amélie from Montmartre. Terrence Malickin Thin Red Line (Veteen piirretty viiva) on parhaita tietämiäni sotaelokuvia, mutta musiikkia en enää liitä elokuvaan. En tiedä millainen katsomiskokemus elokuva musiikkeineen olisi nyt kuunneltuani levyä paljon. Chariots of Fire on yksi vanhimmista suosikeistani ja ensimmäinen hankkimani soundtrack. The End of An Affair on musiikkina yhtä pidätellyn intohimoista ja täynnä samaa surumielisyyttä kuin elokuvakin. Amélienkaan musiikkia en elokuvaan liitä kovin suuresti, mikä johtunee siitä, että ihastuin musiikkiin ennen kuin näin elokuvan. En silti pidä siitä, että samaa Tiersenin musiikkia on käytetty esimerkiksi elokuvassa Good Bye Lenin. Samaa koskee muitakin elokuvamusiikkeja. Vaikka haluan kuunnella musiikkia liittämättä sitä elokuvaan, en halua törmätä samaan musiikkiin muissa elokuvissa.
  
                          

15.03.2006 - 22:50

Kuva yhtyeen kotisivulta.

Olen vieläkin aivan fiiliksissä! Kävin runobändi Tekijä Tuntemattoman keikalla ja runot soivat päässä edelleen. Konsertti oli koskettava, yhtye soitti loistavasti ja Mikko Perkola on vahva- ja taipuisaääninen tulkitsija. Missä ihmeessä tämän tasoinen laulaja on piileskellyt? Ääni soi jopa paremmin kuin levyllä. Jarmo Julkusen sävellykset ovat täydessä sopusoinnussa runojen kanssa eikä yhtyeessä ole yhtään heikkoa osaa. Max Liljan sello hivelee korvia, Julkusen kitara soi, Timo Tuppuraisen basso ja Tero Mikkosen rummut tuovat mukaan sopivaa jykevyyttä. Perkola artikuloi huolellisesti, tekstit elävät voimakkaasti, koska sanoista saa selvän. Tommy Tabermann ja Arno Kotro vierailevina tähtinä olivat mielenkiintoisia, täydensivät hyvin konsertin antia. Konsertin alussa hieman hämmensi, kun kukaan ei uskaltanut taputtaa esiintymisen intensiteetin vuoksi. Vasta Perkolan ja Mikkosen yhteinen rumpusoolo vapautti yleisön taputtamaan ja huutamaan kannustuksia. Konserttiseuralaiseni, joka ei yhtyettä aiemmin ollut kuullut, tuntui laillani myös leijailevan keikan jälkeen.

Aiemmin Rakkauden ovi -levyä kuunnellessani mietiskelin onko yhtye hitusen liian taiteellinen makuuni. Tämän keikan jälkeen ei tarvitse miettiä. Ei ole. Jos yhtye tulee keikalle kotikonnuillenne, niin hus konserttiin siitä!

                                

09.03.2006 - 23:05
Palaan vielä Egotrippiin ja yhteen lempikappaleistani.

          Tarpeeton mies
          ei kiirettä mihinkään    
          ei tarvetta olla missään
          Kun on tarpeeton mies
          ei kukaan vaadi sulta mitään

          Tarpeeton mies
          ei vastuuta harteilla
          vain numerona tilastoissa
          Tässä on tarpeeton mies
          kaikessa tarpeettomuudessaan

          Sitä vain herää ja huomaa
          yhtenä kauniina päivänä
          ilman osaa tai arpaa mihinkään

          Tarpeeton mies
          ei menossa minnekään
          tulossa ei-mistään
          Tämä tarpeeton mies
          ei vaadi sulta mitään

          Sitä vain herää ja huomaa
          yhtenä kauniina päivänä
          ilman osaa tai arpaa mihinkään
             (Egotrippi: Tarpeeton mies levyltä Matkustaja)


Tarpeeton mies on niitä lauluja, joista pidin välittömästi ensi kuulemalta. Se oli minusta hyvin lohdullinen kappale. Sen rauhallinen melodia ja toteavat sanat eivät olleet ristiriidassa keskenään. Tarpeettomuus ei laulussa tuntunut olevan ahdistava tunne. Lähes keinuva melodia tuuditti lempeään, vaateettomaan olotilaan. Kuuntelin kappaletta taas tänään tarkoin korvin. Nyt en oikein tiedä mitä ajattelisin, kuuntelen sanoja nykyisin ehkä hieman toisin. Aikana, jolloin kuuntelin Tarpeetonta miestä paljon, olin melko stressaantunut. Missään vaiheessa en samaistunut tekstin puhujaan. Nyt huomattavasti vähemmän stressaantuneena olen alkanut miettiä, että ehkäpä tiedostamattani samaistuinkin. Luulen, että minuun vetosivat nimenomaan säkeet ei kiirettä mihinkään/ ei tarvetta olla missään/--/ ei kukaan vaadi sulta mitään. Stressaantuneelle ne olivat hyvin rauhoittavia ajatuksia.

Edelleenkin minuun vetoaa sanoituksen tyyneys ja toteavuus, kyseessä ei ole mikään valitusvirsi. Mutta olen alkanut ajatella, että kyseessä on kuitenkin hyvin surullinen laulu.

08.03.2006 - 23:55

kuva Lasse Kurki

Vietin talvi-iltaa Egotripin seurassa. Lavalle ilmestyi viisi asua myöten tavallista suomalaista perusmiestä, joille jöröys oli tuntematon käsite. Orkesterin rennon hyväntuulinen esiintyminen välitti katsomoon hyvää mieltä ja iloa. Sanoituksillaan Egotrippi onnistuu aina koskettamaan ja herättämään ajatuksia. Kun musiikki oli kohdallaan, Mikin ja Knipin laulu kulki ja stemmalaulut hivelivät korvia, niin mitäpä sitä enempää rockkonsertilta voisi pyytääkään. Erinomainen konsertti siis. Jäin ainoastaan kaipaamaan lempilauluani Tarpeeton mies, mutta ei se kyllä sanoituksen puolesta iltaan olisi sopinutkaan. Nämä kun eivät ole tarpeettomia miehiä ollenkaan.

                    Katsokaa nyt tuota poikaa
                    kun kantaa noin murheita harteillaan
                    Ei kai painovoimaa voi voittaa
                    Pystyykö kukaan tuollaiseen

                         Kai hän tietää ettei ihminen ole ehjä
                         jos ei voi nauraa
                         Kai hän tietää ettei ihminen olis ihminen
                         jos ei voisi olla

                             Iloinen aina
                             silloin kun haluaa
                             Iloinen aina
                             silloin on olo kuin taakka putoais pois
                                       (Egotrippi, Iloinen aina)

05.03.2006 - 00:17
Eilinen Cash-kirjoitukseni sai minut jällen kerran miettimään kuinka harvoin törmään albumiin, joka vaikuttaa vahvasti nimenomaan kokonaisuutena. Yleensä saan olla tyytyväinen, jos levyllä on pari kolme hienoa kappaletta, neljä tai useampi on jo saavutus. En tiedä olenko kranttu, amatöörimusiikkidiggari vai molempia, mutta levykokonaisuus harvoin valloittaa – ainakaan ensikuulemalta. Johnny Cashin American IV – The Man Comes Around oli hurja kokemus, koska se oli näitä harvinaisuuksia. Kolahti kerta kuulemalta. On toki muitakin, onneksi. Yhteistä niille kaikille on se, että en tiedä mikä kolahduksen on aiheuttanut. Ehkä ne ovat osuneet oikeaan tilanteeseen, sopivaan mielialaan, vastanneet sisäiseen kysymykseeni, en tiedä. Tässä muutamia.


                        

Hectorin Nostalgia oli ensimmäinen kokonaisuudeksi mieltämäni levy ja osaan edelleen laulaa mukana.

Simon & Garfunkelin Bridge Over Troubled Water on klassikko. Ei sitä oikein muuten voi perustella. En muista miten tutustuin levyyn. Olen kuunnellut sen nauhalta niin monen monta kertaa, että vieläkin saatan häiriintyä kuullessani kappaleita kokoelmilta. Osa lauluista puuttuu ja ne ovat aivan väärässä järjestyksessä.

Fleetwood Macin Rumoursia kuulin kauan sitten ystäväni luona, nauhoitin sen ja kuuntelin kasetin lähes puhki. En pitkään aikaan kuunnellut mitään muuta, vain tätä levyä. Kun vuosien tauon jälkeen soitin Rumoursia uudestaan, solahdin musiikkiin mukaan heti. Omistan levyn vinyylinä ja cd:nä. Se kasettikin lienee jossain tallessa.

                          
Nuorena tyttönä koulun pihassa nyrpistelin luokkatoverilleni Antille hänen kehuessaan jotain Tuomari Nurmiota, joka vinkui radiossa valosta yössä. En muista miksi Kohdusta hautaan päätyi minulle, mutta ensimmäinen kuuntelu lopetti nyrpistelyn siihen. Levy on minusta edelleen ehkä paras suomalainen rocklevy.

Samalla viivalle asetan kyllä Eppujen Kahdeksannen ihmeen, joinakin päivinä pidän sitä parhaana kotimaisena rocklevytyksenä. Levyn ilmestymisen aikoina olin jo vannoutunut Eppu-fani, mutta neljän "ei-niin-kiinnostavan"-levyn jälkeen Kahdeksas ihme oli todellakin sisällöllinen ihme. Tosin seitsemän ensimmäistä kappaletta riittävät edelleenkin hyvin.

Eräänä vuonna kuulin aina työmatkoilla aamuin illoin joitakin nuoria jannuja, jotka väittivät ettei tyttö tiennyt. Olin hyvin kiusaantunut, pakkoko näitä parikymppisiä muka-filosofiasia jätkiä on aina soittaa. Vähitellen kitarakuviot alkoivat jäädä korviin. Jostain sain sitten selville, että Zen Cafen nuoret jannut olivatkin kolmekymppisiä ja laulusolistikin näytti ihan oikeasti filosofiselta rokkarilta. Oli siis pakko lainata Helvetisti järkeä. Sitten Nurmion ja Eppujen en ollut kuullut niin hienoa rocklevyä. Oli pakko ostattaa miehellä oma kappale. Ja Samuli Putro – hän on eturivin suomalainen (rock)lyyrikko.

          

Muistan vieläkin tunteen, jonka Cranberriesin Bury The Hatchet sai aikaan. Leijailevan ja samalla vakavan. Jostain syystä en kuuntele koko levyä usein läpi, en ehkä halua luopua muistamastani tunteesta. Dolores O´Riordanin laulu tekee edelleen suuren vaikutuksen.

Now And In Time To Be : a musical celebration of the works of W.B. Yeats miellytti kyllä ensi kuulemalta, mutta suosikiksi se nousi vähitellen. Eri esittäjien tulkinnat Yeatsin runoista ovat toisistaan poikkeavia, mutta yhdessä ne luovat hienon ja yhtenäisen kokonaisuuden.

Listan voi tällä erää hyvin päättää bluesiin. Olen sanonut, että minulla on hieman ruttuinen suhde Mary Coughlaniin. En oikein tiedä pidänkö hänen äänestään vai en. Tästä levystä kuitenkin pidän ehdoitta. Red Bluesilla Mary tulkitsee hienon bändin kanssa monia tuttuja kappaleita niiden sävyt ja tunnelmat sisäistäneenä.
   
03.03.2006 - 17:52
Tiedättehän miten joskus käy. Sitä heittää hetken mielijohteesta lainaamansa levyn ennakko-odotuksia vailla soittimeen, alkaa kuoria sipulia ja paistaa jauhelihaa ruokkiakseen perheensä. Yht´äkkiä huomaa seisovansa valkosipulinkynsi kädessään hellan vieressä ja kuuntelevansa keskittyneenä keittiöön kaikuvaa musiikkia. Kastikkeen porina ja pastaveden kiehunta katoavat taka-alalle, mausteet menettävät merkityksensä ja sitä vain kuuntelee. Ja tajuaa kuuntelevansa jotain äärettömän hienoa, tajuaa kuuntelevansa levyä, jota haluaa tulevaisuudessakin kuunnella ja kuunnella yhä uudestaan.

Minulle kävi niin tänään. Levy on Johnny Cashin American IV: The Man Comes Around.

20.02.2006 - 14:20
Muiden kommenttilootissa tuli tunnustettua, että joskus ajattelemattomassa nuoruudessani olen kuunnellut Osmondsia ja jopa pitänyt heistä. Seinälläni on jopa ollut yhtyeen juliste Cliff Richardin vieressä. Järkyttyneet vastakommentit toivat mieleeni samankaltaiset nuorena kuulemani lausahdukset. Tunnustamalla kuuntelevani Osmondsia menetin teini-ikäisenä tilaisuuden olla vakavasti otettava musiikkidiggari, mutta samalla minulle avautui mahdollisuus muokata omaa musiikkimakuani siihen suuntaan, johon omat korvat osoittivat.

Puolihuolimattomasti tehdyn kommenttini jälkeen aloin miettiä, miksi kuuntelin juuri Osmondsia. Keitä muita kuuntelin? Mitä on jäänyt jäljelle nuoruuden suosikeista ja keitä he oikein olivat? Kuuntelenko heistä keitään enää? Ajattelen nyt aivan ensimmäisiä tietoisia populäärimusiikkiin suuntautuneita kiinnostuksiani. Kuuntelin mm. Osmondsia, Sweetia, CCR:ää, Hectoria. Osmonds sekä purkkamusiikin edustajat ja heidän perillisensä ovat jääneet murkkuikään, mutta CCR ja Hector ovat yhä suosikkejani. Osmond-veljekset leveine hymyineen ja pitemmän päälle minua miellyttämättömällä musiikillaan vieroittivat minut tehokkaasti tietoisesti rakennetuista tanssahtelevista poikabändeistä, kypsemmän teini-ikäni saatoinkin sitten huseerata paremman musiikin parissa. Vieroitus oli niin tiukkaa, että myöhemmin kesti kauan ennen kuin saatoin myöntää Dingolla olevan ihan hyviäkin kappaleita. Osmondeja kuuntelin pentuna varmasti ihan ulkonäöllisillä kriteereillä, mutta lopulta bändi vieroitti minut myös vastaavannäköisten miesten ihailusta.

Alahyllyltä löytyneestä laatikosta löysin kolme Osmondsin kasettia sulassa sovussa Sex Pistolsin vierestä. Muutakin löytyi, ELOa ja David Cassidya, kuka muistaa? Vasta kasetin soittaminen toi Davidin kappaleita mieleen. Ulkonäkökriteerit ovat tainneet hänenkin kohdallaan olla keskeisiä, musiikillisesti hän taitaa kyllä vanhalle poikabändille pärjätä. Nykyisin en valitsisi kuunneltavaksi hänen tapaistaan laulajaa millään muotoa. Löysin myös puolikasetillista Cliff Richardia, olen siis kuunnellut häntäkin, juliste ei ilmeisesti ole ollut seinällä pelkästään ulkonäön vuoksi. Monia muitakin hassuja ja kiinnostavia löytöjä tein, osa sellaisia etten tiedä voinko nauramatta niitä enää kuunnella.

Mutta sitten rohkeasti Donny veljineen nauhuriin ja kuuntelemaan. Hectorin konsertti veti minut heti muistoihin, mutta Osmonds jättää täysin kylmäksi. Mitään tärkeää nuoruusmuiston puolikastakaan ei mieleen tule. Ihmettelin vain Crazy Horses- ja The Plan -kasettien ääressä, miten poikia on pidetty pelkästään siloisina poppareina, kun he ovat musiikissaan etsineet särmikkäämpää otetta kuin hammastahnahymyt antaisivat olettaa. Laulutaito ei vain oikein ole istunut rokimpaan musiikkiin. Kaksi asiaa palauttaa minut todellisuuteen. Jälkikasvu kysyy mitä kuuntelen ja pidänkö kuulemastani. Kerron kuuntelevani teini-iän suosikkiani ja kysyn mielipidettä. "Yökkiä" kuuluu armoton teilaus. En voi sanoa jälkikasvun paljon erehtyvän. Kolmannen kasetin, Greatest Hits, A-puolella nauhuri kyllästyy musiikkiin ja aloittaa vouvaamisen. OK, ymmärrän kyllä. Taidan palata nykyisten suosikkieni pariin. Tosin alahyllyn laatikosta löytyneet ELOn ja Alan Parsons Projectin kasetit taidan ottaa sivuun myöhempää kuuntelua varten.

17.02.2006 - 01:19
Olen tänä iltana kuunnellut polkuja, jotka vievät muistoihin. Olin matkalla Hectorin seurassa, omaa matkaansa rinnallani tekivät 12 000 muuta Hectorin juhlakonsertin kuuntelijaa.

Serkkuni mies antoi minulle kestolainaan kasettimankan, kun olin kaksitoista. Mankka oli sellainen pieni, mustaan paksuun nahkaan kääritty laite, jonka kaiutin tuijotti kattoa. Muistan vieläkin miltä tuntui käyttää namiskaa, jolla saattoi sekä kelata että laittaa musiikin soimaan. Sukulaiseni antoi minulle kuunneltavaksi monta itse äänitettyä kasettia. Mukana oli Hectorin Nostalgia. Nostalgiaa kuuntelin niin paljon, että opin lähes kaikki laulut ulkoa. Osaan edelleen laulaa mukana, jostain sanat vain tulevat. Kaksitoistavuotiaana rakastuin Hectorin musiikkiin ja siitä asti on Hector kulkenut mukanani, milloin tarkemmassa kuuntelussa, milloin hieman etäisempänä. Musiikin lisäksi hän on minulle ääni, ehkä rakkain ja tärkein miesääni laulajien joukossa.

Pitkän konsertin aikana monet ihmiset ja muistot tulivat mieleeni. Nuorena kuollut pikkuserkkuni Hectorin laulaessa Jäävalssia. Musiikillinen ilta ja yö, jonka kuluessa soitin hollantilaiselle opiskelukaverilleni läpileikkauksen suomalaisesta rockista ja popista. Hän piti eniten Hectorista. Kun konsertin vieraileva tähti Freeman lauloi Ajetaan tandemilla, olin heinäpeltojen välistä hiekkatietä kaahaavan Nuffieldin kyydissä nauraen hysteerisesti ja yrittäen pysytellä kyydissä. Rakkain ystäväni nauraa heinälavalla kanssani, Freeman laulaa ja serkku painaa kaasua. Olen sillä lavalla aina Tandemin soidessa enkä sen hetken aikana haluakaan sieltä pois. On kesä, olen nuori ja hyvin onnellinen. Myöhemmin olen kuunnellut Linnut, linnut sekä Varjot ja lakanat lähes puhki, Tuulisina öinä on soinut kerta kerran jälkeen.

Muistot olivat konsertissa mukana myös esiintyjän puheissa. Hector kertoi joidenkin kappaleittensa taustoista ja epäilen, että tästä lähtien kuuntelen niitä eri tavalla. Yhtenä iltana on syntynyt kuolleen äidin muistolle, Hectorin mukaan sanat vain tulivat jostain. Piironkinjalkaan vaikutti Matti Pellonpään tapa imitoida ja puhua erilaisilla puhenuoteilla. Hannikaisen baariin nuori Heikki yritti Erkki-veljensä henkilötodistuksella ja silmälaseilla varustettuna. Vahvat lasit saivat askeleen horjumaan, eikä sisään päästetty humalaepäilyn vuoksi. Laulujen takana olevat tarinat olivat niin kiinnostavia, että sopii toivoa Hectorin kertovan niitä enemmänkin tulevassa kirjassaan. Maarit totesi konsertissa, että suomalainen populäärimusiikki olisi paljon kalpeampaa ilman Hectoria. Olen täysin samaa mieltä. Hector on suomalaisen musiikin Grand Man, en sano old, koska hän on iätön.

Ei liene epäilystä siitä, kenen lauluja kuuntelen viikonloppuna.

13.02.2006 - 13:00
Olen kaipaillut jonkun suomalaisen lyyrikon teksteihin sävellettyä levyä, jossa tulkinnoista vastaisivat monet erilaiset laulajat ja yhtyeet. Sellaista ei vielä ole, en ole ainakaan löytänyt. Vesa-Matti Loiri on tulkinnut Leinoa, Tapani Kansa Lauri Viitaa, Kentauri Saarikoskea ja monet eri esittäjät milloin kenenkin runoilijan tekstejä. Näistä minua miellyttää eniten Tapani Kansan ja Heikki Sarmannon levy Betonimylläri. Jokin aika sitten sain käsiini minulle ennestään vieraan Tekijä Tuntematon –yhtyeen viime vuonna ilmestyneen levyn Rakkauden ovi, jolla yhtye tulkitsee Tommy Tabermannin, Arto Mellerin, Jarkko Laineen, Arno Kotron, Teemu Hirvilammen, Aila Meriluodon ja Timo K. Mukan tekstejä.

Akustinen levy on kokonaisuutena erinomainen ja Mikko Perkolan ääni soi hyvin. Aivan ensi kuulemalta levy ei minua valloittanut, se jätti hieman kylmäksi. Kaipasin enemmän maanläheisyyttä, rosoisuutta, arkisempaa tunnetta, rokkiakin. Mutta uudet kuuntelut avaavat tekstien tulkintoja uusille tasoille, vaikka edelleenkin hieman vierastan mukana olevaa taiteellisen laulelmamusiikin tyyliä. Mutta monta hienoa kappaletta levyllä on. Kotron Poistuit näköpiiristäni soi haikeasti ja Mellerin runot saavat tulkintoihinsa särmää. Hirvilammen On tämä helvettiä on uhoavan rosoinen ja Älä kysy minulta miksi lähdin kasvaa alun melankoliasta voimakkaaksi julistukseksi "elän sen mistä olen puhunut". Mikko Perkolan oma runo Mene pois soi ihmeen svengaavasti kitaran ja sellon säestyksellä.

Tuntemattoman tekijän levy osoittaa hienosti sen, että nykylyyrikoiden vapaamittaiset tekstit taipuvat musiikiksi, ei ole syytä pelätä niihin tarttumista. Ehkä jonakin päivänä jonkun runoilijan tekstit saavat eri musiikkisuuntauksia edustavat tekijät innostumaan yhteiseen levyntekoprojektiin. Ennen sitä kuuntelen Tuntematonta Tekijää ja odotan Samae Koskisen levyyn Vol. 1 tutustumista. Koskisen levylle ovat tekstejä tehneet mm. Saila Susiluoto, Sanna Karlström ja Tomi Kontio.

04.02.2006 - 15:00
Romukasa esitteli arkistojensa aarteita ja juttu nauratti minua sen verran, että päätin myös esitellä kaksi levyhyllyni omituisuutta. Joskus kauan kauan sitten ostin koulun kirpputorilta levyn Yhtä juhlaa. Jos nimi ei kerro mitään, niin alaotsikko paljastaakin sitten jo kaiken tarpeellisen: Münchenin kisojen 10.000, 5.000 ja 1.500 metrin loppukilpailujen alkuperäiset radioselostukset tällä Suomen Pakolaisavun tuottamalla äänilevyllä. Levyllä Paavo Noponen ja Veikko Raatikainen selostavat kuinka Lasse kaatui, nousi ja voitti sekä kuinka Suomi sai n. puolen tunnin sisään kaksi olympialaista kultamitalia. Kyyneleiset hehkutukset ovat mukana. Toinen levy on virolaisen Heli Läätsin nimeä kantava levy, jossa Lääts oopperalaulajan taidolla tulkitsee muun muassa vanhoja euroviisuja. Levy on ilmestynyt jo 1979 ja minun hyllyyni se on päätynyt vuosia ilmestymisensä jälkeen. Läätsillä on hieno ääni ja euroviisut korkealta ja kovaa viroksi esitettyinä ovat takuukamaa, jos haluaa kuunnella iskelmällistä marginaalimusiikkia.

Omituisin kappalesuosikkini on kuitenkin ehtaa suomalaista kokeellista poppia, Ernos-yhtyeen Rutto ja romu. Kappale alkaa epävireisellä viulusoololla ja lauluosuus muodostuu aaa-aaa-aaa-, paa-paa-paa, ty-dytty-dyy-dyy –äänistä. Keskellä on huikea hammond-urkujen ja rumpujen yhteissoolo. Hyvin omituinen kappale, mutta samalla selittämättömällä tavalla hieno.

02.02.2006 - 15:37
Maria ja Kirja-addikti ovat aiemmin laatineet listat merkityksellisistä kappaleistaan. Suosikkilistafriikkinä olen miettinyt omaani, mutta kovin helppoa listan laatiminen ei ole. Lempikappaleiden kirjo on laaja, joten jokin näkökulma aiheeseen olisi valittava. Rakkaimmat kappaleet on liian henkilökohtainen lista, vähän niin kuin nuoruuden päiväkirjat tai Teinikalenterit. Tämän hetken soitetuimmat? Kotimaiset suosikit? Rockvalinnat? Tangon taikaa?  Evergreenit? Jazzstandardit? Maailmanmusiikin aarteet? Klassiset? Omituisimmat suosikit? Valinnanvaraa on. Oma listavaihtoehtonsa olisivat levykokonaisuudet, joista ei voi erottaa yhtä kappaletta.

Listojen laatiminen on yksi tapa jäsentää ajatuksiaan, yritys etsiä merkityksellisiä kohtia. Elokuva-, musiikki- ja kirjallisuuslistat ovat minulle sellaisia, peilaan asioita kulttuurin kautta. Näkökulmana voisikin olla johdatus eri musiikkisuuntiin. Eli listani kappaleet ovat sellaisia, jotka osaltaan ovat johdattaneet minua musiikin eri lajeihin. Eivät aina ensimmäisinä, mutta jollain tärkeällä tavalla. Lajimääreet ovat listassani myös hyvin viitteellisiä. Ja kaikkien listojen tapaan tämäkin lista voisi olla jo huomenna aivan erilainen:

  1. Aoife Ní Fhearraigh: Seacht Suáilci Na Maighdine Muire (irlantilainen musiikki)
  2. Au fond du temple saint –aaria Helmenkalastajista (ooppera)
  3. CCR: Have you ever seen the rain (perusrock)
  4. Dead Can Dance: Summoning of the muse (musiikista voi nauttia vaikkei sitä osaa määritellä)
  5. Eppu Normaali: Njet njet (suomirock)
  6. Frank Sinatra: Strangers in the night (evergreenit)
  7. Glenn Miller: In the mood (jazz)
  8. Ina Deter Band: Ob Blond, Ob Braun, Ob Henna (naisrock)
  9. Jouko ja Kosti: Muisto vain jää (vanhat suomalaiset iskelmät)
  10. Mercedes Sosa: Galópa murrieta (naisäänet, ei laji, mutta tärkeä)
  11. Olavi Virta: Hopeinen kuu (tango)
  12. Philip Glass: Open the kingdom (Glass ja kumppanit)
  13. Sebö Ferenc Együttes: Lydiához (maailmanmusiikki; teksti tosin Horatius Flaccuksen runo unkariksi käännettynä)
  14. Vivaldi: Neljä vuodenaikaa (klassinen)
  15. Young Marble Giants: Searching for Mr. Right (vaihtoehtoinen/taiderock)
Tämän listan tekeminen oli hyvin antoisaa, lähes terapeuttista. Piti miettiä miksi juuri nämä. Levy- ja kasettipinojen penkominen nosti jälleen aktiivisoitantaan vanhoja suosikkeja. Kiitos Maria ja Kirja-addikti!

31.01.2006 - 10:03
Olin varannut neljän cd:n The Definite Tom Jones 1964-2002 –paketin. Kirjastosta palatessani en voinut muistaa miksi. Luultavasti levy liittyi Stereophonicsiin; kokoelmalla on bändin ja Jonesin duetto. Mutta kun levy kerran on lainassa, kannattaa ehkä kuunnella muitakin kappaleita. Tompan kuuntelu on aikamoinen kokemus. On kuin tapaisi vanhan tutun tai kaukaisen sukulaisen, jota ei ole pitkään aikaan kunnolla muistanut.

Tompan ääni ja laulutapa ovat täysin tunnistettavia. Olen kuullut häntä aika paljon radiosta, mutta aktiivikuuntelussani hän ei ole ollut. Muistan hämärästi lapsuudesta Tom Jonesin TV-sarjan, jossa täti-ihmiset kirkuivat studiossa ja heittelivät lavalle tavaraa. Ehkä niitä kuuluisia pikkuhousujakin.

Tom Jonesilla on hurja ääni, joka tuntuu taipuvan lähes mihin tahansa. Ikä ja yli neljänkymmenen vuoden ura eivät ole sitä juurikaan muuttaneet. Ehkä aavistus mataluutta on tullut mukaan. Lähes kaikki musiikkityylit tuntuvat sopivan hänen äänelleen. Kaikki hänen laulamansa muuttuu jotenkin – tomjonesiksi. Ihan kaikkeen tyyli ei kuitenkaan sovi. Tomjones-country? Kiitos ei. Ja vastakin kuuntelen John Fogertyn kappaleita mieluiten CCR:n esittämänä.

Kokoelmalla olevat duetot on kiinnostavia. Levyillä ei ole ainuttakaan naisdiivan kanssa tehtyä kappaletta. En tiedä onko niitä koskaan tehtykään, ehkä egot eivät mahdu samaan studioon. Sen sijaan duetot esimerkiksi Robbie Williamsin, Portisheadin, Stereophonicsin ja  Cardigansin kanssa osoittavat Tompalta reipasta asennetta musiikkiin. Ehkä jopa hieman itseironiaa. Ja hyvin Tomppa laulaakin nuorempien kanssa. Live-esityksessä nykyajan uustomppa Robbie Williams häviää edeltäjälleen kirkkaasti. Sen sijaan studioversiossa toinen Jones, eli Stereophonicsin käheä-ääninen Kelly, pärjää Tompalle hyvin. Mutta Kellyssä ei olekaan mitään tomppamaista, hän on aito rokkari.

Kuuntelusession lopputulos: Tom Jonesin esittämä musiikki ei ole minun musiikkiani, joitakin kappaleita kuuntelen kyllä mieluusti. Erityisen hyvin tämä musiikki sopii siivouksen vauhditukseen. Ja myönnän, Tomppa on aivan huikea laulaja.
17.01.2006 - 10:41
Eilinen elokuvalista vei ajatukset väistämättä elokuvamusiikkiin. Musiikki on minulle olennainen osa elokuvaa ja säveltäjätiedot lopputekstien tärkeimpiä tietoja. Jos musiikki miellyttää, pyrin tutustumaan myös soundtrackiin. Elokuvissa pidän erityisesti Michael Nymanin ja Hans Zimmerin musiikista. John Williams, Nino Rota, Ennio Morricone, Vangelis, Tiersen. Monella säveltäjällä on oma soundinsa, he ovat tunnistettavia elokuvasta toiseen.

Olen mietiskellyt millaista on hyvä elokuvamusiikki. Lähes "kuulumaton", joka ei nouse voimakkaasti esiin omana itsenään vaan tukee elokuvan tapahtumia ja tunnelmia siten, että tunnelmanmuutoksen aistii mutta musiikkiin ei kiinnitä huomiota varsinaisesti musiikkina? Vai sellainen, joka on lähes yksi elokuvan päähenkilöistä, tukee tarinaa voimakkaasti ja on sen kanssa vuorovaikutuksessa? Elokuvan laatu viime kädessä ratkaisee asian, kaikkiin elokuviin ei sovi voimakkaasti läsnäoleva musiikki, toiset elokuvat taas huomaamaton musiikki latistaisi. Minä pidän yleensä päähenkilömusiikista, jos se sopii elokuvaan. Päähenkilömusiikkeina minua miellyttävät esimerkiksi Chariots of Fire (säveltäjänä Vangelis), Amelie (Yann Tiersen), Taru sormusten herrasta –trilogia (Howard Shore), Veteen piirretty viiva (Hans Zimmer), Piano (Michael Nyman), Paris, Texas (Ry Cooder).

Joskus musiikki on ollut minulle tuttua ennen elokuvaa. Ameliehin tutustuin soundtrackin kautta, Yann Tiersenin musiikki on valloittavaa. Huomaan kuitenkin suhtautuvani selkeästi tunnistettavaan elokuvamusiikkiin hieman ahdasmielisesti. Kun Ameliesta tuttu melodia soi Good-Bye Leninissä, johon Tiersen myös on tehnyt musiikin, olin kaikkea muuta kuin ilahtunut. Musiikki soi väärässä elokuvassa, häpeä Tiersen. Ennen elokuvaa levylautasella soi myös Michael Nymanin hieno The End of The Affair. Elokuvan katsomisen jälkeen musiikkiin sisältyvä surumielisyys ja intohimoinen kaipaus kosketti vieläkin enemmän.

Musiikki ilman elokuvaa ei aina toimi. Tango Lessonin tangoja levyltä kuunnellessani en kokenut samaa iloa kuin Sally Potterin elokuvan ääressä. Siinä muuten yksi elokuva, joka listaltani unohtui. Ennen auringonlaskua –elokuvassa Julie Delpy esittää Ethan Hawkelle akustisen kitaran säestyksellä viehättävästi kappaleen A Waltz for a Night. Laulullaan hän kertoo sen, mitä ei dialogissa kyennyt. Soundtrackillä ei ole luotettu pienen ilmaisun voimaan, vaan mukaan on tungettu muitakin soittimia latistavin seurauksin.

Elokuvan tunnuskappale ei useinkaan merkitse minulle samaa kuin koko elokuvan musiikki. Tunnuskappaleeseen suhtautuu kuin johonkin hittibiisiin ja useinhan se soikin lopputekstien aikaan, aivan irrallaan elokuvasta. Laulukokoelmat soundtrackina eivät myöskään yleensä innosta. Poikkeuksia ovat American Graffiti, Wonder Boys ja I am Sam.

12.01.2006 - 11:17
Haikailen levyä, jota ei ole vielä tehty. Suosikkilevyjäni on Now And In Time To Be – A Musical Celebration Of The Works Of W. B. Yeats. Levyllä pääasiassa irlantilaiset muusikot esittävät  William Butler Yeatsin runoihin sävellettyjä kappaleita. Levyllä kuullaan myös runoilijan itsensä lausuma runo. Esiintyjät, mm. Van Morrison, Christy Moore, Sinèad Lohan, Cranberries, Karl Wallinger ja Waterboys, takaavat sen että levyn musiikillinen anti on hyvin monipuolinen. Musiikki on tuonut tekstit lähelle ja herättänyt kiinnostuksen Yeatsin runouteen.

Miksi Suomessa ei tehdä vastaavanlaista levyä? Sellaista, jossa hyvin erilaiset laulajat ja yhtyeet esittäisivät omia musiikillisia näkemyksiään yhden runoilijan runoista. Pienen miettimisen jälkeen voisin kirjoittaa listan esiintyjistä, joita levyllä mielelläni kuuntelisin, mutta runoilijaa en vielä ole keksinyt. Pentti Saarikoski, Arto Melleri, Aila Meriluoto?

08.01.2006 - 12:29
Kirstin eilinen kirjoitus sai pohtimaan musiikkia hieman laajemminkin. Tai oikeammin ääniä. Olen jo kauan ollut kiinnostunut naislaulajista ja voisin luetella pitkän listan niitä, joiden ääni on minulle merkityksellinen. Merkityksellinen sillä tavalla, että he koskettavat sisimmässäni jotain vienosti helähtävää kohtaa. Jostain syystä mieslaulajista näitä tärkeitä ääniä löydän vähemmän, mikä ei tarkoita sitä ettenkö olisi kiinnostunut mieslaulajien musiikista. Kuuntelen heitäkin paljon ja mielelläni, mutta jostain syystä naislaulajat saavat tunnetason liikkeelle eri tavalla. Musiikin laatu vaikuttaa tietenkin valintoihin, moni hienoääninen nainen esittää minulle käsittämätöntä tai yhdentekevää musiikkia. Esimerkiksi Paula Koivuniemen kohdalla mietin usein, että kuuntelisin häntä paljon jos hän vain esittäisi sellaista musiikkia, jota jaksaisin kuunnella. Yksi poikkeus naisäänissä kuitenkin on: en pidä naiskuoroista.

Pidän erityisesti Ella Fitzgeraldista, hän on minulle maailman paras laulaja. Ihailen hänen laulutekniikkansa rentoutta, mikään ei tunnu pinnistetyltä, laulaminen kuulostaa helpolta ja luontevalta. Ja mikä äänenväri! Kuuntelin usein ennen tenttiin lähtöä Ellaa, koska halusin saavuttaa samanlaisen rennon ja vaivattoman olon, joka välittyy hänen lauluistaan. Cole Porter Song Book on Ellaa parhaimmillaan.

Argentiinalainen Mercedes Sosa on ehkä yksi sysäys tietoiseen naislaulajien etsimiseen. Kun ensimmäisen kerran kuulin hänen lauluaan (Live in Europe), meni musiikki heti lävitseni. En pidä läheskään kaikista hänen lauluistaan, mutta Sosan upea ääni on lämmin, alkukantainen ja ihmistä kantava.

Koska irlantilainen musiikki on minulle läheistä, kuuntelen paljon nimenomaan irlantilaisia naislaulajia. Kuulaat ja sensitiiviset äänet ja samankaltainen musiikki hellivät mieltä ja korvaa. Kuitenkin tärkeimpiä ovat Doloresit Keane ja Cranberriesin O´Riordan, joiden äänessä on sopivasti särmää ja karheutta. Ehkä juuri jokin särmä tai karheus tekeekin äänen minulle tärkeäksi, pelkkä kauneus ei riitä koskettamaan.

Muita suosikkejani ovat mm. Billie Holiday, Dinah Washington (40- ja 50-luvun tuotanto), Mary Chapin Carpenter, Natalie Merchant. Mary Coughlaniin minulle on hieman ruttuinen suhde, en oikein tiedä pidänkö hänen äänestään ja tavastaan laulaa, mutta Red blues ja Billie Holiday-coverit ovat upeita levyjä. Joan Baez miellyttää myös saatuaan karheutta ja mataluutta ääneensä, Dark chords on a big guitar on huikaiseva. Joan rokkaa!

Kirjoittaja

Profiilikuva ©SusuPetal

 

*******************************

Onko huonoa kirjallisuutta?

Sivut


Site Meter