Työmatkat harmaita, vesi iskee rakeiden lailla kasvoihin vaikka meri hengittää hitaasti eivätkä puut taivu.

Autoradio lupaa suojella sinua kaikelta mutta minä en sinua enää ajattele.

Maitoa, leipää, kaurahiutaleita, mandariineja, mörömuki.

Sohvan alla on villakoiria, kirjastonkirja, kolme sukkaa, kuivunut leivänkäntty, levyn kansi. En jaksa siivota.

Ostin pinkin päiväkirjan. Kirjoitan siihen kaikki muistot sinusta ja sitten heitän koko moskan roskiin.

*******************************************************

Runotorstain haasteaiheena Talven merkit.

Rakeet ropisevat ikkunaan, tuuli pyyhkii pihaa. Tyyny lojuu sohvalla, tee jäähtyy mukissa. Jossain joku hylkää, toinen synnyttää, kolmas löytää uuden rakkauden. On sipaisun keveitä tunteita, huulilta karkaamatonta punaa, viiniä kukossa ja kristallilasissa. Sieltä ei löydy nurkkiin pinttynyttä tahmaa, hyllylle laskeutunutta pölyä, kurttuista mattoa. Ei kaalilaatikkoa, asetille kuivunutta teepussia, ruttuista nenäliinaa, ei kylmää käärettä otsalla. Siellä on säihkyvää intohimoa, lauseiden rajaamaa rakkautta. Täällä uusi kupillinen teetä, särkylääkettä ja vaihtuvat kirjan kannet.

Mies on kalassa, pujottaa matoa koukkuun. Mies odottaa saalista mutta nainen ei madoista piittaa. Nainen on nisäkäs, viisas kuin valas. Nainen ei madoista piittaa, nainen odottaa sanoja, suudelmaa katulampun alla. Mies on kalassa, odottaa saalista. Naisen huulet rohtuvat ilman suudelmia.


********************************************

Kursivoidut kohdat ovat lainauksia Runotorstain haasteena olevasta Risto Oikarisen runosta kokoelmasta Puupuhaltaja (Otava 2005, s. 31):

"Pistekirjoitusta. Vastapäisestä kerrostalosta viisi valoa, puiston katuvalot, kuusi, seitsemän pistettä, silmäpuoli auto, kahdeksan.  Rannassa vene väärinpäin, yhdeksän, alla tuikkii silmä, kymmenen, haluani etsien, Kiinaa, kaivoin ja kaivoin, alussa seisoi kiitos, lopussa mykkä manner, yksitoista, istun, syön pannukakkua ja kaipaan punaista robottiautoa, kaksitoista, puhuminen on vaikeaa, kolmetoista, neljätoista, tuuli kopeloi veneen suojamuovia, ystävyydellä ja seurustelulla ei ole eroa, viisitoista, vesi on korvissa, aamu, majakanvartija nukkuu tai on uimassa, kuusitoista, nainen on viisas kuin valas, mies on kalassa, seitsemäntoista, sinä, vuosirenkaat, taivaan kappaleet, pyryttää sanoja, minähän sanoin sinulle että, kahdeksantoista, merivettä, yhdeksäntoista, ovi, tuossa on ovi, perään en huutele, kaksikymmentä, mustaa leipää, pilviä, paljon pilviä."

Yks päivä tää istu pöydän alla ja piirteli sormella maton raitoja. Pöydän pohjassa ei ollu raitoja mut nyt siin on. Tää toivos ettei äiti huomais ja suuttuis mut ei se huomaa ku ei se kuitenkaa enää koskaan konttaa pöydän alle juomaan kahvii ruusukupista ku se sanoo että voi ku mun polvi on niin kipee ja mitä sinä nyt iso laps siellä pöydän alla kuhnaat heti ylös sieltä ja tuolille istumaan niin ku muutki. Sillon ku äiti viel tuli juomaan ruusukupist kahvii pöydän alle ni se nauro sillee eri lailla ja se lauloki paljon vaikkei se kyl ollu kaunista niinku radiost tai teeveest mut se oli jotenki oikeeta. Vaikka en mä kyl usko et äiti suuttuis niist raidoist, niis on vihreetäki mistä äiti tykkää ja sen kahvikupin ruusunpunasta kans. Jos äiti vaan taas tulis juomaan kahvii mun kaa pöydän alle ni sille varmaan tulis ilosempi mieli. Voitas laittaa vaikka se isomummun vanha pitsiverho pöydän päälle, ku siitä sais reikäset seinät ja äidin polven alle vois laittaa tyynyn. Voitas ottaa suklaakeksejäki eikä äiti sitte olis vihanen vaan sanois että onpas täällä hienoa ja oikein raitoja laitettu, kylläpäs näyttääkin mukavalta.

Parin klikkausmutkan kautta päädyin vanhaan tekstiini toukokuulta 2009. Jostain syystä olen siihen aika tyytyväinen ja siksi kierrätän sen tähän taas (aika onnetonta, mutta ehkä se näin toimisi itselle kimmokkeena ottaa taas näppiksestä tiukempi ote tai vaikka etsiä sormiin sopiva kynä ja sileä paperi). Mutta mennään nyt tällä kertaa taas rakentamaan sosiaalista kuviota:

Tää piirtäis tälleen ympyrän ja sit tää panis muutaman täplän tänne keskelle ja piirtäis niitten ympärille viel sydämen. Sit tää piirtäis sen sydämen ulkopuolelle mut kuiteski iha lähelle tälläsii pisteit ja sit tänne kauemmaks ja. Jotku niist ois iha himmeit niin ku ne oikeestikki o mut on ne silti kivoi ja rakkaitki joskus. Sitte tänne iha reunalle tulis kans tälläsii pisteit ja kysymysmerkkei. Jotku niist olis sellasii liikkuvii, mut katotaa ny. Sit tonne ympyrän ulkopuolellekki tulis pisteit aika paljo ja jotku niist kolkuttelis tota ympyrää mutten tiiä viel pääseeks ne läpi.
 

Kuivausrumpu lamppuna pimeässä huoneessa, lasin takana tanssivat pyyhkeet ja puserot, tarkasti erotellut punaiset ja pinkit. Oven raosta ääniä, viistoa valoa.

- Mäkin rakastan sua!
- Rakastat sä mua?
- Tykkäätsä musta?
- Vieläkö sä tykkäät musta?
- Siedätsä mua?
- Huomaatsä enää mua?
- Koska sä muutat pois?

Kauan sitten leikin piilosta ja istuin kattilakaapin oven takana kuuntelemassa hiljaisia kutsuhuutoja äitii, missä oot enkä voinut sanoa täällä kasarin ja pannun takana, koska se olisi kuulostanut niin oudolta, vaikkei kai silloin mikään arjessa oikeasti outoa ollutkaan. Paitsi se että minusta sittenkin oli tullut äiti, se oli kummallista. Huhuilin vain pehmeästi huhuu ja odotin että minut löydettäisiin. Joskus siihen meni kauan ja joskus toivoin että voisin jäädä vieläkin kauemmaksi aikaa hiljaiseen nurkkaan, josta eivät parittomat sukat ja monenmoiset vaatimukset minua löytäneet. Sain hetken miettiä äitiyttä ja elämän kierteitä. Maailma näyttää kovin toisenlaiselta kattilakaapin oven takaa tarkasteltuna. Joskus maailma näyttäytyi niin erilaisena, että minun oli pidäteltävä kyyneleitä ja kohdistettava katseeni roskakaapin oven tomaattitahraan, mietittävä miten sen saisi hinkattua pois. Koskaan en kuitenkaan siivonnut tahraa heti, kun minut oli löydetty. Vasta joskus myöhemmin, kun oudot ajatukset olivat väistyneet jonnekin likaisten puurokattiloiden ja pyykkivuorten uumeniin, saatoin hajamielisesti pyyhkiä tahraa kuunnellen radiosta soivaa vanhaa laulua, jonka kahvinkeittimen pulputus liki peitti alleen.

Se on ottanut vakaan muodon. Se ei väisty, ei muuta paikkaa, ei käännä kylkeä. Se hengittää hiljaa ja syvään, tuulen tahdissa, oksien varjossa. Muuttumatta. Sen pinta on kylmä turkki, joskus valahtava, uudelleen muotoutuva. Se ottaa kylkeensä kuvioita, tassujälkiä, pikaisia painalluksia pienistä varpaista. Turkki on pehmeä, kylmällä silattu ja turkin alla tiivis massa, kerroksinen. Se ei vaadi, se on. Vakaa, oleva, hitaasti hupeneva. Se on, se ei muuta paikkaa, se palaa uudessa muodossa, kehii ylleen valkean turkin, se hengittää tuulen tahdissa.

 
vasta kun ovikello soi ja postimies ojentaa syliini paketin
vasta kun kannan keittiön pöydälle pinon kortteja ja luen nimiä toivotusten alta

kun havahdun pihan lumiseen kauneuteen ja hiljaisuuteen
jouluvalojen lämpöön, ystävän ääneen puhelimessa

paketoimattomiin lahjoihin kaapin perukoilla
amarylliksen raskaaseen kukintoon
sävelen helähdykseen

tajuan

joulu on
joulu on juuri tässä, kohta

avaan kämmeneni

otan vastaan
 

Tänään olen katsellut pilviä ja kuunnnellut puiden suhinaa. Olen katsellut pilvimantereita, jäätiköitä ja suurta sammakkoa. Olen vain ollut ja antanut ajatustenkin olla. Silmät ovat väsyneet, lukeminen hidasta. Mutta pilvet ovat ravinneet mielikuvitusta. Ne ovat vyöryttäneet eteeni näkyjä uusista maista, kertomuksien maisemia, vääntäneet perspektiivejä. Tammen ja vaahteran väliin oli juuttunut laaja manner, katselin sitä ja kahden maailman välissä kiitäviä pieniä pilviä ja sitä suurta sammakkoa, jolla oli kiire jonhonkin. Kun suljin silmäni hetkeksi - vuodeksi tai vuosisadaksi - oli jähmeä manner liikahtanut ja muuttunut, vedenpinta laskenut ja rannikko muuttunut uudeksi. Manner oli vetäytymässä toisille silmille, viemässä muuntuvaa tarinaansa uusiin mahdollisuuksiin.

Tarinoinnin nuotti ympärilläni on sama kuin ennen, elävät ja kuolleet, läheiset ja kaukaiset, tuntemattomat nimet ja sukulaisuussuhteet, tapahtumat äsken ja vuosikymmeniä sitten solmiutuvat yhteen, ovat läsnä ja totta vaikka väliin mahtuu sukupolvia, sotia ja uusia maastamuuttoja. Kuuntelen ja tiedän, etten koskaan kykene kertomaan samoin, minun puheeni on kapeaa ja nykyistä, minä vasta hapuilen kohti menneitä sukupolvia, etsin vanhoista kuvista uusia kasvoja, keksin ilmeille tarinoita kun en niitä tiedä enkä koskaan saakaan tietää. Puhe kulkee ja polveilee, murteen rytmi tuudittaa johonkin hetkittäin itkettävän tuttuun, johonkin joka on mutta kuitenkin jo minulta mennyttä.

Pöytä on eri paikassa, pöytäkin on eri eikä sen ympärillä ole enää penkkejä. Selkäni takana pihlaja on uusi, se kurottaa pieniä oksiaan postilaatikon ylle, vanhojen pihlajien oksat häivähtävät mielen kuvissa. Maisema on sama ja uusi, tasatumpi ja hiljaisempi. Tiet vievät yhä vanhoihin paikkoihin, jos niitä on. Yhä kääntyvät kärrytiet, yhä on taivas, pellot ja joki, on silta. Kaikki selkäni takana, risteyksestä suuntiaan hakien, pysyvinä, muiston paikoilleen kiilaamina. Kirkkainakin, jos astuisin vuosien usvan läpi.

Jos kuljen halki tuvan ja perähuoneen, jos kiipeän ikkunasta - salaa kuten ystäväni muistutti meidän kerran tehneen - astun suoraan lapsuuden hiljaiseen paikkaan. Jos en käännä päätäni, jos unohdan kadonneet hopeapajut ja poppelin tuoksun, jos katson vain yhteen kohtaan, voin laskea käteni salaisimmista salaisimmalle.

 
Ilmakuvaa valaisee kellastunut kirkkaus. Näen järveä kohti kapenevat pellot, keltaiset, vihreät, eteenpäin puskevan saaren. Tunnistan taloja, puut jotka tie on aikaa vienyt.  Kääntelen kameraa kädessäni, kuva kuvasta ei suostu asettumaan. Se kääntyy kyljelleen, nurin, muuttaa kokoaan, pakenee suoraa katsettani. Sormeni liukuu kameran ruudulla, tuntee asfaltin lämmön, pientareen kivet. Kesätuuli pyyhkäisee kämmenen yli, tuo tutut tuoksut. Kuva kääntyilee, tiet kieppuvat. Mustavalkoiset tienviitat puuttuvat, uudet kyltit eivät osoita vanhoihin nimiin. Jossain kuperana kaartuvan järven rajaamassa asettumattomassa kuvassa on reitti, jota muisti hapuillen hakee. Sormi etsii purettuja rakennuksia, muuttunutta pysäkkiä. Minttujäätelön, viilin ja talkkunan makua, soran rahinaa kesäkengän alla, illan kantamaa naurua ja lauseen pätkiä. Kun kynsi ei voi levittää kuvan reunaa, on suljettava silmät, astuttava näkyvältä kartalta sinne mikä aina on, sinne missä mikään ei muutu. Sinne missä kuva voi muuttaa kokoaan, pyörähtää kyljelleen ja nurin, mutta jonne katsomiskulma on aina sama.

 ***********************************

Tekstiin sulatetut pätkät ovat ystäväni ja minun toisillemme lähettämien tekstiviestien alkusanoja ja lauseita. Siivotessani kännykkääni eri asioihin liittyvien viestien alut alkoivat rakentua aivan uudeksi tarinaksi. Lupa lainauksiin on saatu.
 

 
Kärpänen surisee, lentelee ympäriinsä, ei huomaa avonaista ikkunaa. Piti tulla heinäkuun kärpästen, helteiden ja nahkean olon ennen kuin tajusin, että kesähän on täällä, tässä ja nyt. Kesäkuu meni vaihdellen touhussa ja hitaassa olemisessa, monien ajatusten pyöriessä päässä, surullisten ja iloisten. Nyt alkavat myllertävät ajatukset rauhoittua, arjen uomat asettua. Se antaa tilaa huomata: oven ulkopuolella on kesä, täällä sisälläkin on. On valoa, vihreyttä, on runsautta. Mutta kesän helmoissa helteetkin ovat vyöryneet sisään, nahkeuttaneet tuolit ja lämmittäneet kengät, saaneet työajatukset takkuilemaan. Lämpö kiristää hermoja, jyrkentää puheita, koputtaa otsan takana, nostaa hien kämmeniin. Huomaan kesän tulleen, lasken päiviä lomaan.
 

Aurinko on vetänyt pilvipeiton eteensä, ukkosen kumu kuuluu kaukaa. Kuumuus väreilee iholla, vain yksinäinen lehti keinuu koivun oksassa, kaukana. Talo on hiljainen. Loma on vienyt toiset sinne missä on laiskoja huudahduksia, rapisevia sivuja ja astioiden kalahduksia. Pesukone on vaiennut, musiikki nukkuu. Tämä hetki, tässä.
 

 
Juon kahvia, jääkaappi napsuu ja ulkona on pilvistä. MInulla on loman hiljaisuus ja tekemättömät työt, pyykkikasa ja tiskit, soittamattomat puhelut ja vajaat päätökset. Minulla on runot ja romaanit, fantasia ja jännitys. Minulla on kukkapenkki ja rikkaruohot, unelmilla peitetty ruoholäntti ja puhelimessa ääni, joka pyytää kastelemaan kukat matkan aikana. Minulla on sello ja haikea tango, hiljaisuus ja sanattomuus. Jossain on ihmisiä jotka odottavat minua juhliin kanssaan, on ihmisiä joita minä odotan. Kaikki tämä joka pehmenee reunoistaan, keinuttaa eteenpäin. 

Kahvi loiskahtaa yli, nostaa kankaalle karhun. Karhu istuu oksalla, miettii ja vain on. Sen pitäisi nukkua, suojassa lumen alla, mustikan maku kielellä. Karhu istuu oksalla, on vain ja miettii. Minäkin mietin ja olen, kahvin tuoksu ympärillä, kostea läikkä käden alla. Ajatukseni nakertaa mielen kuvaa, lohkoo pois turhaa, vetää keskelle pellon ja kukkivan harson, siirtää karhun metsän reunaan mustikkaa kourassaan. Kuvassani jokin tanssii hulmuavan harson keveydellä, kääriytyy usvaan, heilauttaa helmansa hiuksensa näkyviin ja karhu, karhu vain seisoo mustikkaa kourassaan, vahtina sille joka ehkä tulee ja etsii.
 

Suru vierailee eikä siihen osaa valmistautua.
Suru näyttää hymyileviä kuvia, soittaa rahisevalta levyltä mennyttä naurua, huiluna helisevää puhetta, jonka sanat on aika himmentänyt ja sekoittanut.
Suru näyttää hiljaisia puhelimia, kirjoittamattomia kortteja.
Suru huokaa, puhuu arjesta ja muutoksista, valinnoista joita kaikki tekevät tietämättään.

Suru on. Suru on vaikkei se paljasta väkevyyttään, ei paina kämmentä olalle.

 

Ikkunan takana harmaa sinistyy, lumettoman maan vihreää täplittää lehtien ruskeus. Kaduilla ei kulje tummaksi topattuja hahmoja harventunut karva kauluksessaan, radiossa ei puhu huolestunut ääni. Pommilintu ei pudota munia vatsastaan. Voin kääntää lamppuni kohti taivasta, piirtää iltaan kuvia, väläyttää terveiset tähtiin. Silpoutuneet raajat, pelon huuto ja lumessa ryömivä mies ovat vain värisevää kuvaa, säleiksi revennyt kuusi mennyttä. Tykin jyske on  ruudun äänivirta, voin kääntää pääni ja kanavaa, voin pitää sinisen sinisenä, valkoisen valkoisena.


       *****************************************************************


Runotorstain haasteena on sininen ja valkoinen.
 

Kaikki he lähtivät pihlajien välistä, valitsivat eri suuntiin menevät tiet.
Kaikki he lähtivät tullakseen kokonaisiksi.

He kaikki palasivat mukanaan uusia aukkoja, ympärillään tyhjää tilaa.

Kun he kukkien loistossa kerääntyivät ympärilleni valokuviin,
toi jokainen hymynsä lisäksi täyttämättömän tilan

nämä isättömät, miehettömät, lapsettomat, tyhjää huutavat
nämä jotka hymyilevät jäykin suupielin kameran viereen.

Kaikki oman tyhjyytensä.
 

Marraskuun harmaissa päivissä kuljen mustissa, sulaudun maisemaan ja hämäriin huoneisiin. Kuljen ikkunasta ikkunaan, seurustelen pesukoneen ja hiljaisten rivien kanssa. Lintu lentää huoneen läpi, kärpänen kiertää lamppua kesää etsien. Olen nojannut reiät kyynärpäihin, valkosipuli kasvaa jääkaapin säädellyssä valossa, työntää vihreän aavistuksen kyntensä päästä. Minun kynteni ovat pitkät, kuvittelen niihin punaisen värin, syvän ja salaperäisen. Pöly on harmaata, kiertyy huonekalujen jalkoihin, lennähtää sivuun askelten painosta, aurinko ei kultaa ilmassa leijuvaa. Ympärilläni on suljettuja tarinoita, omiani ja muiden, jotka vain minä voin avata ja ymmärtää.

 

Makaamme otsat vastakkain, kuumeinen peikko ja minä.
Peikko painaa pullean tassunsa poskelleni, sen luomien alla liikkuvat hehkuvat unet ja kuuma hengitys polttaa nenäni pieltä.
Unessa peikko juoksee perhosen perässä, sen sormet harovat, kuiva kämmen tavoittaa sinisiipiä.
Peikon posket ovat punaiset, varpaat kylmät. Se on kastanut jalkansa puron viileään veteen ja unohtanut villaisen sukkansa saniaisen alle.
Pikkuinen peikko huokaisee ja henkii kuumaa ilmaa.
Lämpö polttaa peikon selkää, se kaipaa viileään varjoon muumiauringon alta.
Vedän päällemme sinisiä kuvia, sileäksi mankeloitua viileyttä, jonka alla joimme kesällä sitruunajuomaa, se kutitti peikon nenää nauruun asti.

****************************************************************************************

Runotorstain haasteena on Vuorenpeikkojen luolassa.
 

Omilla teksteillään on kiinnostavaa leikitellä. Runoaakkostuksen toisena tuloksena on jälleen vähenneltyillä sanoilla muokattu Hiljaisuuden etsintää.
 

Viides rooli oli innostunut tekemään aakkosrunon runoilija Jouko Kempin Runoreseptin mukaan (ohje Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sivuilla) ja Viidennen roolin runon luettuani päätin yrittää itse. Innostukaa tekin aakkostamaan!

Valitsin aakkostettavaksi tekstiksi kirjoitukseni Kaapissa. Aakkostin sanat ja jätin osan pois, koska ne eivät istuneet tekstiin. Tässä tulos. Saatanpa intoutua tähän toistekin.
 

Uni kävelee vierelläni mutta sinä et ole siinä unessa. Tie hohtaa keltaista valoa, syksy tuoksuu ja kahahtelee. Uni kulkee kevein askelin, muuttaa kuviaan mutta sinulla ei vieläkään ole siihen uneen pääsyä. Tie kaartuu, kultainen humina. Uni erkanee, runkojen väleistä näen häivän sinusta.

 

Jonain ennalta aavistamattomana hetkenä vanha suru nousee taas istumaan kämmenelle, katsoo mietteliäin silmin ympärilleen ja sivelee läpikuultavalla sormellaan peukalon juurta. Tunnet sipaisun vaivoin, et voi kääntää kämmentäsi. Siinä te istutte ettekä vieläkään katso toisianne silmiin. Suru keinuttaa jalkojaan, hyräilee ehkä pienen laulun. Aikansa oltuaan ja katseltuaan se taas lähtee. Tiedät, että jonain päivänä te katsotte toisianne, vanha suru ja sinä. Ehkä silloin sinäkin nostat sormesi ja sipaiset surun hentoja hiuksia, piirrät kulmakarvat ja huulen kaaren, uskallat nostaa silmäsi silmiin, sanoa sinä ja kaipaus. Silloin suru on kokonainen ja ehyt, tunnet sen painon kämmenelläsi ennen kuulautta ja unohdusta.
 

Lasi keinahtaa taakka sylissään, hakee tasapainoa syvästä niiauksesta. Lautanen kallistuu, hitaasti, hitaasti. Siivutetut tomaatit solahtavat kevyet kurkut perässään, salaatin suikaleet levittyvät terälehtien muotoon. Juustopalat kierivät kohti nurkkia, sipulirengas löytää tomaatin hymyn pielen, haarukka etsii magneettista napaa. Lautanen luopuu tasapainosta, antautuu liikkeeseen. Kiihtyvä vauhti ilman kaarta törmää kynnen reunaan. Lautanen kellahtaa asentoonsa, muuttuu painavasta kevyeksi, hymyilee rauhallisesti keltaisella reunallaan. Pysyy paikallaan, ei halua enää keinua.


 

Minä en tiedä meneekö tämä nyt oikein, Greta, mutta silti kuvittelen sinut. Sinun ruskean tukkasi, letin kierteiltä vapautuvat laineet. Sinulla on sininen hame, sen helma kerää mutaa, kun kuljet pihassa syksyllä. Palelevat kätesi työnnät esiliinan alle ja hetkeksi pysähtyessäsi katsot jonnekin. Katsot järvelle, niin luullaan, mietit milloin harmaankylmä silkki vetää jääpeiton ylitseen.

Mutta et sinä näe järveä. Et tätä järveä ainakaan. Oliko kotitalosi vieressä yhtä pieni vesi vai kumpuileva niitty, jonka yli saapui vieras joukko? Ehkä pyöritkin kolpakkoja kantaen kievarin pöytien välissä ja hätistit käsiä hameesi helmasta paitsi tämän yhden?

Kuiskitko salaa lapsesi korvaan vieraita sanoja, hellyyttä ja ikävää sinne minne ei enää ollut paluuta? Kääntyikö kielesi lopulta tälle lavealle murteella, sen pieniin pyöristyksiin ja salaa töksähtäviin mutkiin? Kuulitko vain murahduksia, puhuiko kukaan kun ensimmäisen kerran istuit penkin päähän kädet helmassa, hiuksesi kireälle vedettynä, salainen hiki alaselkään kerääntyen?

Totuitko syksyn pimeyteen joka laskeutuu peltojen ylle kuin paksu pilvi, jonka läpi ei suru puserru?

Greta, sinä pudistat päätäsi ja sanot, että surua voi pyörittää möykyksi esiliinan alla ja painaa jalallaan mudan syliin eikä äidin lepertelyä kuuntele kuin lapsi unohtavilla korvillaan. Sinä elät eri aikaa, sanoo Greta, etkä tiedä olinko totta vai väärinkerrottu tarina vain. Niin Greta sanoo ja sipaisee ruskeita hiuksiaan, suoristaa sinistä hametta esiliinan alla.
 

Työnnä ihaa kaappiin, rakenna sille pieni pesä takanurkkaan, unohda joululta kuivuneen luumupussin taakse, laita esteeksi siirappipurkin tahmea kylki. Siellä ihaa uinuu, ruskean makeuden lämmössä. Kaapin hämäryydessä, korppujauhojen ja makaronien vaimentaman maailman mausteisessa tuoksussa sen mieleen nousee pehmeitä ajatuksia, iloa ananaspurkin kaukaisesta viestistä, paksussa liemessä uivien tomaattien tarinoita. Työnnä ihaa kaappiin, unohda. Siellä se ei sinua kaipaa.

 

Taloilla on jalat, ne astuvat tonteiltaan, siirtyvät salaa puiden lomitse uuteen paikkaan. Ne asettuvat vakavan näköisinä olemaan seinät suorina, katto rehellisenä. Vaimea vihellys saattaa kuulua savupiipusta jos tarkkaan kuuntelee. Talot liikkuvat, vain hiljainen humahdus paljastaa suunnan. Jos osaa kuunnella. Ne kätkevät jalkansa sokkelihelman alle, niiden katse on verhottu, et tiedä mitä ne sinusta ajattelevat. Talot liikkuvat salaa, eksyttävät kulkijan reitiltään, huijaavat katsomaan väärään suuntaan.

Vain hevonen on vakaa, se liikkuu aitansa takana oikeaan suuntaan, kaartaa turpansa kohti ruohoa. Hevonen on vakaa, mutta voit silti lähestyä sen aitausta väärästä suunnasta.
 

****************************************************************

Runotorstain haasteena on tekstilaina Richard Fordin teoksesta Itsenäisyyspäivä (Tammi 1996; suom. Hilkka Alanko):

"Aika monet asiat, joita pidämme tosina, eivät olekaan totta, ja toisista taas, jotka ovat totta, et välitä hittojakaan. Sinun on tehtävä omat arviosi. Elämä on täynnä tällaisia pieniä, pullotettuja oppitunteja."

Tää kirjottais tarinaa jossa on äiti joka vaan lukee runoja ja sitte siinä olis sellanen joka on hakenu kaupasta siskonmakkaroita ja sillä olis nälkä ja se haluis et se äiti keittäs soppaa ja antas suklaata jälkiruuaksi eikä se haluis kuulla ku se äiti lukee ääneen jotain missä on pitkii rivei ja kummii sanoi joita se ei tajuu. Se haluis äkkii sitä soppaa, mut se äiti vaan rutistaa sitä ja sanoo että sinähän se parhain runo olet ja voi kun olit pieni ja söpö ja söpö olet vieläkin. Mut sit se äiti laittas sen kirjan pois ja menis kuorimaan perunoita ja kantais lautaset pöytään ja liinan kukissa paistas aurinko ja ikkunassa kans.
 

© mariar 

Runotorstain haasteena on oheinen Marian valokuva.

 

Isoäitini kielsi kiroilun, äitini irvistelyn.
Minä sallin vähäiset kirosanat, irvistelynkin.

Itse kiroilen kovempaa ja irvistän rumemmin.
 

----- vai -----

Isoäitini kielsi kiroilun (kaikki sanat paitsi Helvetin),
äitini irvistelyn (alahampaat vihaisesti ylähuulen päälle ja silmit sirrilleen).
Minä sallin vähäiset kirosanat (ja suuremmat jos on oikein vihainen),
irvistelynkin.

Itse kiroilen kovempaa ja irvistän rumemmin.
 

Isoäitini leikkasi muistojaan pitkiksi kapeiksi suikaleiksi, joita hän pyöritti kerille, keräsi pärekoriin ja sukkulaan. Hän kutoi muistot näkyviin, häivytti suruja ilojen väliin, lopulta silitti tasaista pintaa, kuljetti sormeaan pitkin juhlaa ja arkea.

Minä leikkaan muistoni reunoista nyrhityiksi neliöiksi, rutistan märiksi mytyiksi, pesen pois likaa ja rasvaa, hinkkaan tahroja lieden pinnasta. Mitä isoäitini mietti leikellessään kuteita, mihin hänen ajatuksensa kurkottivat, kun sukkula kiisi loimilankojen välissä? Mitä itse mietin, kun muistojeni kankaat ovat pelkkää hukkareunaa, purkautuvaa neulosta tiskipöydän uomissa?
 

ei sanaakaan
ja kaikki sanat
yhdessä katseessa

Muovimeren mainingit tanssivat tuonne ja tänne, vaimenevat ruohorantaan, alkavat uuden leikin reunan raosta, tuulen puhalluksesta. Kahden metsän välissä, pyörätien vieressä muovimeri tanssittaa vaaleaa huntuaan auringon alla, ojentaa silkkiään kohti kuusen käppyräistä kämmentä. Muovimeri tanssii niin kuin ilo voi tanssia, tänne ja tuonne, ylös kohti metsän aukkoa, tuulelle antautuen ja sanoja paeten.
 

Tää piirtäis tälleen ympyrän ja sit tää panis muutaman täplän tänne keskelle ja piirtäis niitten ympärille viel sydämen. Sit tää piirtäis sen sydämen ulkopuolelle mut kuiteski iha lähelle tälläsii pisteit ja sit tänne kauemmaks ja. Jotku niist ois iha himmeit niin ku ne oikeestikki o mut on ne silti kivoi ja rakkaitki joskus. Sitte tänne iha reunalle tulis kans tälläsii pisteit ja kysymysmerkkei. Jotku niist olis sellasii liikkuvii, mut katotaa ny. Sit tonne ympyrän ulkopuolellekki tulis pisteit aika paljo ja jotku niist kolkuttelis tota ympyrää mutten tiiä viel pääseeks ne läpi.
 

Päivän kuulumisia, äitiyden pohdintaa, menneisyyden möyhimistä. Sinisiä piirtoja violetilla paperilla. Äidinmaitoa, kahvitahra, yliviivattu sana. Monta sivua tasaisen hyppelevää käsialaa vanhassa paperipinossa - lähettämätön kirje vuosien takaisella päiväyksellä. Luin, nyökin, revin. Kaduin. Pikkulapsiajan hulinan keskellä raapustetut rivit eivät tavoittaneet tervehdyksen henkilöä, ehkä ei löytynyt kuorta tai kirjekyyhkyä. Sanat vanhentuneet kaikessa ainaisessa ajankohtaisuudessaan. Pohdintojen muuttumattomuus revittyjen sivujen välissä.
 

Yhä istun ikkunan äärellä. Sama lasi, sama valkoinen ruudutus jonka keskellä aukko kahden pihlajan välissä. Yhä istun ja odotan. Lumi nielaisi askeleet, lasi torjui kaukaisen jyminän. Kukintojen hauras pitsi, maahan kurottuvat verenpunaiset marjat, kuollut lintu ikkunan alla. Pihlajien paljaat oksat kehystivät hetkeksi kääntyneen kuvasi. Se on ainoa mitä minulla on eikä mikään ole enää keveää.

                        ********************************************

Runotorstain haastetekstinä on Juhani Ahvenjärven teksti teoksesta Kahvin hyvyydestä (SanaSato 1997, s. 44):
"Mieli kuvittaa - mielen tekee mieli ottaa kokonainen kuva
elämästä. Mieli koittaa tallentaa viimeiseen asti,
mutta me olemme riisuneet muistomme
välineen ympärille: kuvalla lähtemisestämme
emme voi viestiä muuta kuin keveyden ääntä:"

jos kirjoittaisin runoja rakkaudesta
käyttäisin pieniä sanoja
suuret jättäisin nuorille
joita hormonimyrskyt kieputtavat

myrskyn kourissa
pieni ele katoaa

arjen harmaudessa
kahvikuppi ja hiusten sipaisu
sanoo kaiken

Näin miehen jota kerran rakastin.
Kuljimme liki toistemme ohi
auringon viistoissa säteissä.
Häikäisyssä sama hymy, sama ääni,
äkkiä mielessä ero ja miksi.
Nopea halaus, sama syli, eri tuoksu.
Askelten siirtyessä eteenpäin
menneisyys siirtyi askeleen taaksepäin.
Iho ei enää muistanut.

olin kiven morsian, silitin sammaleen pehmeää pintaa

juurten alla liukuvaa multaa

olin kiven morsian, nojasin lujaan kylkeen
sormeni alla punertavat suonet, kivi-ihon karheus

Kun salaisuus paljastuu, ei esirippu repeä. Vain lusikka kilahtaa kahvikupin reunaan. Mutta se lusikka hämmentää sakeaa maljaa, jonka mukana nielet karvasta katkeruutta ja korventavaa pettymystä.

Yöllä halaat kylmää posliinia ja katsot pohjattomaan lähteeseen, jonka silmästä ei sinulle aukene oivallus eikä lohtu.

Lopulta makaat voipuneena kaakeleilla ja ymmärrät, ettei mitään salaisuutta ollutkaan. Vain hiljaisuus.

Sanat pyörähtelevät lautasten ja teemukien yllä. Keveinä, hahmottomina, kaikkeen tuttuun takertuen, paljastamattomina.

Sanoihin tulee lisää painoa, ne painuvat lähemmäksi vahakangasta.

Piirrän suorakulmioita paperille. Sanat vahvistuvat, piirrän kattoja. Luonnostelen taloja, raskaita reunoja, puhkon paperia ikkunoilla. Sanat nousevat ilmaan, käsi kevenee, talojen nurkat aukeavat, katot leijuvat.

Sanoja etsitään, ne tiivistyvät, muistoihin tulee hämmennystä ja surua, menetyksiä ja kieltoja. 

Yhä piirrän, talon toisensa jälkeen. Uusia ikkunoita, ovia joissa on ripa, ikkunoita oven viereen ja ylle. Vahvistan nurkkia, katon viivaa.

Sanat raapivat. Niiden keveydessä on voimaa, ne potkivat auki ovia, repivät ruostuneita lukkoja. Ne singahtelevat, tekevät kaaria vuosikymmenten taakse, sysivät juuttuneita ikkunoita, puhaltavat tulevaisuuden verhoihin.

Yhä piirrän. Käteni on raskas ja keveä.

Jos raaputan ihoa arpeni päältä, paljastan sen rosoreunat ja annan silittää ne sileiksi, ymmärränkö muiden arpia paremmin, ojennanko käteni silitykseen?

Kerran oli aika jolloin asiat murenivat ympäriltä, liukenivat lietteeseen tai haihtuivat usvana tuuleen. Öisin seisoin portailla ja katselin Marsin hidasta taivalta yli vastapäisten talojen ja puiden latvojen. Mars oli lähempänä maapalloa kuin pitkään aikaan ja väriltään punainen, ymmärsin sen silloin ensimmäistä kertaa. Seisoin pitkiä aikoja yössä, hiljaisessa suhinassa joka säesti planeetan vakaata taivalta. Joka yö löysin punaisen pallon hieman edempää radallaan. Vähitellen, yö yöltä katsoin planeetan kulkua rauhallisemmin mielin. Sen hitaan piittaamattomassa kulussa oli levollisuutta, jonka rinnalla liete oli vain lietettä, särkynyt muuri korjattava kivikasa ja se mikä oli mennyt usvan mukana oli saanut mennäkin. Sitten tuli yö ja toinenkin jolloin en enää halunnut seurata punaisen planeetan kulkua, en etsiä sen sijaintia taivaan kannelta. Silti yhä joskus muistan portaan viileyden jalkapohjieni alla, yötaivaan hiljaisen sinisyyden ja punaisen pallon hitaan, radastaan tietoisen kulun vasemmalta oikealle, yli kattojen ja puiden.

*********************************************

Hirliin kappalejaotusehdotuksen perusteella muokattuna:

Kerran oli aika
jolloin asiat murenivat ympäriltä
liukenivat lietteeseen tai haihtuivat usvana tuuleen.

Öisin seisoin portailla ja katselin Marsin hidasta taivalta
yli vastapäisten talojen ja puiden latvojen.

Mars oli lähempänä maapalloa kuin pitkään aikaan
ja punainen, ymmärsin sen silloin ensimmäistä kertaa.
Seisoin pitkiä aikoja yössä,
planeetan vakaata taivalta säestävässä
hiljaisessa suhinassa.

Joka yö löysin punaisen pallon hieman edempää radallaan.

Vähitellen, yö yöltä
katsoin planeetan kulkua rauhallisemmin mielin.
Hitaan piittaamattomassa kulussa oli levollisuutta,

sen rinnalla

liete oli vain lietettä,
särkynyt muuri korjattava kivikasa

ja se mikä oli mennyt usvan mukana oli saanut mennäkin.

Sitten tuli yö ja toinenkin jolloin
en enää halunnut seurata punaisen planeetan kulkua,
en etsiä sen sijaintia taivaan kannelta.

Joskus muistan portaan viileyden jalkapohjieni alla,
yötaivaan hiljaisen sinisyyden ja punaisen pallon
hitaan, radastaan tietoisen kulun
vasemmalta oikealle,

yli kattojen ja puiden.

Unessa puhun sisarelleni. Unessa kysyn kaikki ne kysymykset, jotka päivällä kilpistyvät hänen ikkunaa kohti kääntyneisiin kasvoihinsa, hiusten verhoon ja posken muuriin. Sisareni kylki on kielto.

Unessa kerron hänelle valkovuokoista tuomen alla, kurasta tien laidassa, jäiden lähdöstä, takapellon yllä kaartuvan taivaan sinisyydestä. Unessa sisareni silittää liinan pitsiä.

Hän ei vastaa.

Minä näen tätä unta sisarestani

hänen kasvonsa pyöristyvät hymystä hän ei näe minua hän tanssii hän tanssii joen rannassa hän tanssii joen selälle vesi on noussut sillan yli sisareni tanssii lähelle virtaa hän tanssii virran päällä virta vie kohti toista rantaa keskellä hän kääntyy katsoo suoraan minuun katoaa

Lauseen alku ja loppu menee oikein. Väliin sujahtaa vääriä sanoja. keski-ikää jenkkakahvaa harventunutta etviittistä typerää koskaan naurettavaa unohdettavaa. Joskus loppukin on toisin.

Aamulla on syksy ja illalla tähtikirkas, välissä kesä ja huikea valo.
Tiedätkö onnesi olevan tässä naisessa jonka sylin lämmössä voit levätä ja lentää korkeuksiin?

***************************************************************************

Runotorstain haasteena on vajaa säepari Joona Kivirinnan runosta 'Paluu' (kokoelmasta Kymmenen vuoden päästä annamme lapsille nimet, Tammi 2008, s. 54):

Painavinta mitä tiedän on salaisuus
joka jäi kertomatta ---

***************************************************************************

Tommin etsittämän muutosehdotuksen jälkeen kysymyksistä väitteisiin, tiedä sitten säilyykö silloin salaisuus:

Aamulla on syksy ja illalla tähtikirkas, välissä kesä ja huikea valo.
Tiedät onnesi olevan tässä naisessa jonka sylin lämmössä voit levätä ja lentää korkeuksiin.
 

Illalla kohotan leipäni kohti lamppua hopeinen kuu luo merelle siltaa. Puhe ympärilläni humisee haitarin lailla, sanat tyhjääkin tyhjemmät, palkeet venyvät yllättäviin suuntiin ennen harmoniaa. On aatos lämmin jonka sulle suon. Arki kuulut aamuun ja iltaan piirtää rajojaan, tähdenlennot ja auringonsäteet lävistävät harmaan kun kaikki unelmaa on vaan. Sanat etsivät merkityksiään, takertuvat reunoistaan, muuttuvat matkalla pöytäulapan yli. Suuri arvoitus on ken sen vois selittää.

kuinka paljon hiljaisuutta
näin äänekkäiden ihmisten välissä

**********************************************************************

Runotorstain haasteena inhimillinen tekijä.
 

Maalaus: Henri de Toulouse-Lautrec /Wikimedia Commons

 

Minulla on vahvat kädet, valo leikkii rystysilläni.
Osaan lypsää ja pestä pyykkiä, kauhasta otan tiukan otteen.
Niskaani ei paina nöyryyden ies kun katson sormieni leikkiä neulan ja langan kanssa.
Minä olen tässä.

Joskus – kun valon reunoilla on utua –
astun hiljaiseen huoneeseen.
Annan katseeni kaartaa yli pellon ja järven, yli metsän tummanvihreän viivan.
Olen kahden maailman leikkauspiste
mutta se toinen on salattu ja vain minun.

Räsy on aina käden liikahduksen päässä.
Porttina takaisin tähän.

*************************************

Runotorstain haasteena Henri de Toulouse-Lautrecin maalaus La Blanchisseuse (The Laundry Worker).

 

Ei siitä ollut eläjäksi, pojasta. Heti minä sen näin, kolme tytärtä synnyttänyt ja monet lehmät poi'ittanut. Sellainen pieni ja heikko, rääpäles. Sitä mieskin sanoi, ei ole eläjäksi meidän pojasta. Naapuri haki papin taloon. Kaksi päivää tuuditin poikaa sylissäni, tein mitä voin. Kaksi yötä itkin, purin täkin kulmaa, etten olisi ulvonut kauhuani koko kylälle. Kun poika sitten kuoli, kiedoin vapisevin käsin lettini nutturalle, tiukalle vedin ja silitin sileäksi. En mennyt riiheen katsomaan enkä riihessä käynyt pitkään aikaan.
      Sitä minä olen miettinyt, että minun toiveeni ja ylpeytenikö se imi pojasta elämänvoiman. Jo ensi potkaisusta minä tiesin, että nyt minä kannan rintani alla poikalasta. Kuljin selkä suorassa pienen vatsani kanssa enkä kertaakaan katsonut laskiämpärin pohjaa. Ylpeä minä olin, kolmen tytön synnyttäjä, että vihdoinkin tilalle jatkaja. Jospa minä lastasin sen kasvaville harteille liikoja odotuksia eikä se sitä kestänyt.
      Ei me siitä pojan kuolemasta puhuttu. Vieri vieressä kuljettiin hautuumaalle, pikkutytöt käsiin tarttuneina, sanattomia oltiin kaikki. Siihen se poika juuttui, kahden hiljaisuuden väliin. Joskus kesällä saunan jälkeen istuin yksin saunanportaalla, suorin hiuksiani ja hyräilin. Ei sitä kenenkään tarvinnut tietää, mutta pojalle minä lauloin, en minä unohtanut. Ei mieskään unohtanut. Kyllä minä näin miten mies kantoi pojan muistoa kumarilla harteillaan, kun se seisoi pellon laidassa heinää pureskellen ja katsoi kaukaisuuteen silmiään siristäen.
      Usein marrasöiden synkkyydessä valvoin ja mietin, että poikako se ulkona itkee ja valittaa. Että sinnekö se on jäänyt riiheen, kun en puhumattomuuttani ole osannut päästää siitä irti, kuopuksesta. Sen jälkeen kun mies paljon myöhemmin kuoli ja laskettiin pojan viereen saman kiven alle, en ole enää itkua kuullut. Olen ajatellut, että jospa isä otti poikansa mukaan ja ne ovat nyt yhdessä. Puhuvat miten olisi voinut olla ja miten toisaalta on hyvä, että nyt ollaan yhdessä enkeleinä tässä pilven reunalla. Isä näyttää pojalleen joenmutkan heinäpeltoa, kuvaa miltä timotein varsi maistui, kertoo rukiista ja kaurasta, hevosen kengityksestä. Poika hymyilee ja pitää isäänsä kädestä eivätkä miehen hartiat ole enää kumarassa.

Tämän talon seinät ovat kiveä (tai jäljennöstä)
se kestää huojumatta kun tuuli puhaltaa joka suunnasta
(mutta tunnen liikkeen jalkapohjissani)
Viima hakkaa ikkunoita (ehkä se on kolke kalloni alla)
sujahtaa sisään, kiertää nilkat moneen kertaan
(kylmyys nousee pitkin pohjetta, nuolee polvitaivetta)
Työnnän tilkettä rakoihin (korva kiertyy pumpulin ympärille)
painan kämmenen kuviot ikkunan pintaan (lennän tuulen taakse silmät auki)

******************************************************************************

Runotorstain haaste kehottaa kirjoittamaan runon romaanin nimen innoittamana. Vaihtoehtoina ovat Emily Brontën Humiseva harju, Erica Jongin Lennä, uneksi ja Eeva Joenpellon Vetää kaikista ovista. Tästä runosta löytyvät oikeastaan kaikki kolme.

 

 

  Kuvalähde:  Paul Cezanne/Wikimedia Commons


Kuljemme huoneissa rinnan ja toistemme ohi, sanat soljuvat huuliltamme harkittuina ja asiaan käyden. Mutta siitä mikä kovertaa meitä molempia emme puhu. Raskaiden verhojen takana maailma kiertää muuntuvaa kehäänsä, meidän päivämme täyttyvät toistuvista askareista. Salongin hiljaisuudessa elämämme ahtaus murtuu, kun sisareni soittaa näyt silmissään. Sormeilen valkoista lankaa, loihdin musiikin pitsikuvioita ja salattuja sanoja. Virkkaan keveyttä ja haaveiden voimaa, toivoa joka silmukkaan. Kun sisareni kietoutuu uuteen huiviinsa, ei jakamamme kaipuu paina hänen harteitaan.


 

Runotorstain haasteena on yllä oleva Paul Cézannen maalaus.
Musiikkina Händelin cembalosarjat.

 

Sinun elämäsi oli sinulle läsnä ja käsissä.
Sinun elämäsi on minulle historiaa, pölyn ja hiljaisuuden peittämää.

On niin vaikea kuvitella.

Syntymästäsi on kulunut kokonainen vuosisata ja ylikin.
Vuosisata jolloin kaikki kuohui
historia vyöryi ihmisten yli
eikä mikään enää ollut samoin.

Tiedän niin vähän, olen kysynyt vääriä kysymyksiä.

Olen katsonut vieressäsi kuvia
nähnyt puutarhakoulun ja kuullut Viipurin.
Olen selannut vakavia tuntemattomia kasvoja
ja katsellut hiljaa isäsi parrattomia kasvoja.
Mutta sinusta en tiedä.

En ole kysynyt oikeita kysymyksiä.

Nyt kun historia hiljaisuuden tavoin on laskeutunut yllesi

minulla olisi kysymyksiä

jokaisesta valokuvasta, jokaisesta väliin jäävästä vuodesta
liki vuosisataisesta aikakaudesta
joka oli yksin sinun
vaikka aika vyöryi vastustamattomasti kaikkien yli.

       *********************************************
Runotorstain aiheena on historia.

 

Miksi en sanonut

maailmassa puhaltaa aina vahva tuuli,

joka hajottaa sumun silmien edestä

ja tuo raikasta ilmaa tunkkaisen tilalle?

Sanoin

ei maailma ole pelkkää silkkiä,
ei elämä puettu vain samettiin.
Ei, sinä huusit, en suostu.
Katkoit putket ja siteet,
puit yllesi silkin ja sametin.

Astuit laulun tielle

enkä minä nähnyt sinua enää.

Haalistuiko silkki, kuluiko sametti?

Nyt tiedän

ettei maailma ole vain pehmeä ja sileä,

mutta sitä en sano.

Hyräilen.

maailmassa puhaltaa aina raikas tuuli

Näen sinut hopean sävyin.
Hohdat haalistunutta valoa tässä hetkessä
vaikka varjo on jo läsnä

Varjo on aina
Sitä ei pääse pakoon

Mitä muistojen talostasi löytyy?
Hymyilevätkö lastenlapset piirongin päällä,
häiritseekö hääkuvan vakavuus sinua?
Onko sinulla suklaarasian ruusujen alla kellastuneita kirjeitä ja alinna salattu muisto ensirakkaudesta?
Oletko säilyttänyt sen kiihkeän kirjeen vai polttanut tuulisena iltana, kun nurkkien humina oli kevyempää kuin kaipuu jota hellit?
Monenako yönä valvoit ja odotit?
Vauvan syntymää hiljaisina öinä, kun ennenaikaiset supistukset pitivät sinua hereillä,
miestä työmatkoiltaan,
nuoria riennoistaan?
Unta ja huolettomuutta?
Sytytitkö lampun eteiseen muille valoksi?
Valuiko valo viistosti huoneeseen, kun ensimmäisen kerran huomasit käsiesi ihon vanhentuneen?
Lepattavatko nauru ja suru, kaipuu ja myöntyminen yhä huoneiden hämärässä ennen kattolampun sytyttämistä?

Sinä hohdat, mutta et katso kohti.
Talosi on hämärässä, valo syönyt kirjasi valkoiseksi.
Unenkaltaisena hohdat patinoitunutta hopeaa valon ja varjon välissä.

Salaisuutesi säilyy.

                  ****************************************************

Runotorstain haasteena on tämä kuva:


Source/Kuvalähde: Wikimedia Commons

 

Minun isoäitini ei lennä keittiöni läpi, ei istu lampun kuvulle keinumaan, ei pyyhkäise päätään puistellen rasvaista pölyä ylimmältä maustehyllyltä. Minun isoäitini on kätketty albumin kuviin sileässä nutturassa, tiukka ryppy kulmien välissä.

Minun isoäitini istui mummolan hellan vieressä riisipuuroa kauhalla sekoittaen. Hän hyräili virsiä ja katsoi pihlajien välistä tielle. Hänen silmiensä editse kulkivat ajan merkit ja tuhon kuvat, armo ja armottomuus, enkä koskaan tiennyt kumpaan hän uskoi enemmän.

Minun isoäitini rakasti kauneutta. Hän rakasti kauneutta puutarhassa ja leninkikankaan koreudessa. Hänen pihallaan kasvoi lumipallopensas ja keisarinkruunut, orvokit ja hopeapaju. Hänen leninkinsä kuosi oli hillitty, mutta kankaan pinnassa tuntui paratiisin sileys ja kauluksen käänteessä lämmin ja lääkkeinen tuoksu.

Minun isoäitini puheet olivat pieneen korvaan suuria ja pelottavia. Hän osasi maalata sanoillaan, väitellä ja pilkkoa osiin. Koko maailman hän tiesi, menneet ja taivaankin. Minun isoäitini kulki suoraan eteenpäin ja maa järähteli hänen askeltensa alla.

Saappaani ei jätä jälkeä jäätyneeseen maahan, ruohot hohtavat salaista valoa. Piirrän huutomerkin huurukukkien viereen, kuuntelen huminaa ja tähtien liikkeitä.

Matkalla kohti myrskyn silmää, kun pohjavedet liikkuvat jalkojen alla, tuuli täyttää korvat ja repii suuria puita, minä kuulen sinut yhä.

                   **********************************************************

Runotorstain aiheena on kuvata tämä hetki 20 sanalla.

 

Seitsemäntoista askelta varastolle, yksitoista herukalle, viisitoista vaahteralle. Rakennan poluista rajoja, ylitettäviä ja satunnaisia. Voin astua polulta sivuun. Neljä askelta marjakuuselle, seitsemän syreenille. Voin seistä ja kuunnella muistin kohinaa, hipaista ennen kuljettua polkua.

                 **************************************************************

Musiikkina Roger Enon A Moment. Finding a photograph of childhood. A glimpse, a moment and then lost forever. (Italiaksi sointuvammin: Trovando una foto dell'infanzia. Una visione, un momento riapparso e poi perduto per sempre.) Levyltä In a Room.