Arki tulee rytisten, muuttaa kalenterin sisältöä, kamppaa perhettä mäkeen, saa nilkuttamaan ja siteisiin. Arki kuohuu ja myrskyää, tempoo kirjat käsistä, hyydyttää koneet ja vesiputket. Arki saa rynnistämään sinnetänne, arki ei salli jäädä paikalleen, arki saa odottamaan vapaapäivää.

Olen uuttera ja yritän, taion arjen keskelle kahvilan pöydän ja nojatuolin, kahvikupin ja sivuttain runoja. Runot kulkevat meren rannalla ja kaupungin kaduilla, hirvet uivat ja rastaat laulavat. Kahvilan ikkunan takana kevätaurinko paistaa, lumi on vettä, talitintti etsii uutta ilmaisua. Mies kaivaa autoa esiin vaaleanpunaisella lapiolla. Arki nytkyy eteenpäin, kuohunta laantuu.

 
Poden polvea, niistän nenää, aivastelen aamusta alkain.

Luen lauseita, hikoilevaa historiaa. Kuuntelen kirjailijaa, värähdän vääryyksiä, menneisyyden meteliä. Sota syö sotilaansa, taide tekijänsä. 

Rakennan ruuan riisistä, vihreistä vihanneksista, oranssista oodista. Juon juomani, istun iltaan, öisin öitsen. Uneksin unen: ällistytän älyllä ylpeät ystävät.  

Poden, aivastan, niistän.

 

 
Suojan harmaa alkaa näkyä reunoissa, kolattujen lumikasojen reunoilla, vajojen varjossa. Mutta yhä ovat lumipuut, talvipuut pitsissään. Hiljaisuuteen voi astua, ottaa vastaan hetken lahja. Sitten kuulla askeltensa narahdus, linnun ääni, kaukaisen moottorin murahdus, tasaisen liikkeen ääni. Valkoista, häivä harmaata, hiiliviiva oksan merkkinä. On lumipuut, on talvipuut. On nyt. On on.
 

Muisti poimii kätköistään kuvan.

Istun tukholmalaisessa lähijunassa ystäväni kanssa. Olemme ränstyneitä, interrail lopuillaan, rinkka täynnä likapyykkiä ja Pariisista ostettuja postikortteja, päiväkirjan sivuilla lippuja ja harakanvarpaita vinoilla riveillä.

Vastapäätä istuu nuori mies.

Miehen silmät ovat sileät ja kirkkaat, muistissani pyöreät ja siniharmaat tai harmaat, aika on hämärtänyt kuvaa.

Hän kuuntelee puhettamme vakavana, kääntelee katsettaan vuorosanojen mukaan. Hän tuntuu seuraavan tarkkaan sävyjä ja äänenpainoja, mutta ilmekään ei värähdä hänen kasvoillaan, silmien kirkkaus ei muutu eikä pyöreys siristy. Ehkä jokin tuttu sana puheemme lomasta on takertunut hänen mieleensä, ehkä hän kuuntelee meitä siksi.

Mies on läsnä ja muualla, hän on hämmentävä.

Hän on käsittämättömän kaunis.

Hän ei ymmärrä sanaakaan, olen siitä aivan varma, en edes tiedä tietääkö hän mitä kieltä puhumme. Hän ei ymmärrä, mutta silti en kykene sanomaan ystävälleni katso miten upeat silmät, katso kuinka kaunis mies. Jotenkin luulen, että sen hän ymmärtäisi.

Jossain muistini liepeillä on myös vanha mies, ehkä hän istui nuoren miehen vieressä. Nyt mietin ovatko nuoren miehen silmät yhä kirkkaat, onko hän yhä kaunis, mikä on hänen oma kielensä.

Kaunissilmäinen mies jää junaan, me poistumme. En muista, että olisimme ystäväni kanssa puhuneet miehestä koskaan. Silti olemme varmasti molemmat huomanneet hänet. Tai ehkä puhuimme, en muista enää.
 
Muistan miehen silmät ja kasvot. Olen muistanut hänen silmänsä ja sen samaan aikaan liikkuvan ja liikkumattoman kirkkaan katseen kaikki nämä vuodet. Nyt olen jo valmis myöntämään, etten tunnistaisi häntä kadulla, näen hänet muistin monien kerrosten läpi.
 

Marraskuun harmaissa päivissä kuljen mustissa, sulaudun maisemaan ja hämäriin huoneisiin. Kuljen ikkunasta ikkunaan, seurustelen pesukoneen ja hiljaisten rivien kanssa. Lintu lentää huoneen läpi, kärpänen kiertää lamppua kesää etsien. Olen nojannut reiät kyynärpäihin, valkosipuli kasvaa jääkaapin säädellyssä valossa, työntää vihreän aavistuksen kyntensä päästä. Minun kynteni ovat pitkät, kuvittelen niihin punaisen värin, syvän ja salaperäisen. Pöly on harmaata, kiertyy huonekalujen jalkoihin, lennähtää sivuun askelten painosta, aurinko ei kultaa ilmassa leijuvaa. Ympärilläni on suljettuja tarinoita, omiani ja muiden, jotka vain minä voin avata ja ymmärtää.

 

 
Olen pitkästä aikaa vieraillut unimaailmoissa, joita Dreamlines tarjoaa. Kirjoita avainsana tai pari, klikkaa ja ihmettele. Leonardo Solaasin kehittämä ohjelma poimii Googlen kuvatarjonnasta annettuihin sanoihin liittyviä kuvia ja tavallaan maalaa niitä uusiksi - mutta katsokaa itse. Suositus: ei kiireisille. Minä suosin kuvataiteilijoita, yhtä kerrallaan. Esimerkiksi Rembrandt ja Simberg ovat osoittautuneet hyviksi valinnoiksi. Sitten vain tunnistamaan tauluja tai pelkästään nauttimaan uusista kuvista.
 

Uni on piilossa, luen sarjakuvia hämärän huoneen notkosohvalla. Ikkunan takana on jo valoisaa. Kun viimein nukahdan näen outoja unia. Ihmiset joita en ole koskaan tavannut nauravat pöydän ympärillä, halaavat minua tapaamisen päätteeksi keittiössä. Vielä herättyäni olen hämmentynyt, yritän sijoittaa ihmisiä kartalle, antaa heille toisia nimiä.

Palautan kirjastoon lukemattomia kirjoja, soittamattomia levyjä, katsomattomia elokuvia, haen kaupasta vihreitä salaatinlehtiä. Poljen läpi hiostavan kuumuuden, hiki noruu pitkin otsaa ja selkää ja totean ettei minulla tänäkään kesänä ole kampausta pyöräkypärän alla. Kotona etsin kadonnutta kirjettä, järjestelen lehtipinoja, viikkaan pyykkiä, vertailen palkkanumeroita, luen romaania lisäsiiven remontista, ärsyynnyn heleän naisäänen nasaalisuudesta.
 

Naiset seisovat suojateiden välissä. Autot jarruttavat turhaan, polveni kolisevat bussin penkkiin. Mikään ulkopuolinen ei läpäise naisia ympäröivää puheen piiriä. Bussi kiihdyttää ja jarruttaa, avaa ovensa suotta. Jostain leijuu kysymyksiä vieraalla kielellä ja hajuveden häivä. Runot eivät vedä, sanat lojuvat sivuilla litteinä ja tympeinä.

Meri on valkoinen enkä ole vielä herännyt tähän kevääseen, vaikka aurinko häikäisee ja jalkakäytävällä ratisee hiekka. Olen piilottanut appelsiinin laukkuuni.

Haluaisin kirjoittaa runon. Sanat nousevat valosta ja hiekan äänestä, siitä miten askeleni liukuvat hiekoituksen päällä. Sanat solmiutuvat ja liikkuvat, häipyvät kun avaan oven.

Nainen lukee runoja linja-autossa, käpertyy luottavaisesti penkin karheaan syliin. Naisen huulet liikkuvat hiljaa säkeiden tahtiin, kieli lipaisee sanoja alahuulelta, maistaa tavujen maun ja kirjainten suolan. Riimi piirtää hymyn naisen suupieleen, runon rytmi keinauttaa sormea paperin reunassa. Sivujen rapina ja sormen keveä hipaisu sanan yli, talot, autojonot ja katulamppujen pylväät, liikennevalojen värit, auton nytkähdykset, jarrutukset ja ikkunan heijastukset liukuvat lomittain, ujuttautuvat kielen kutsuun, tulevat osaksi runoa. Nainen lukee, hänen huulensa liikkuvat hiljaa runon rytmissä, kaupungin äänet kulkevat sanojen yli, hyräilevät tauoissa ja rivien väleissä. Kaupungin valot pyyhkäisevät sanojen kuvioimaa paperia, runon vaade ja huuto heijastuvat naisen kasvoille. Hetken kaikki on yhtä ja läsnä.

******************************************************

SusuPetalin välittämän haasteen inspiroima 100 sanan kirjoitus.

Päivän tunneista osa tuntuu kadonneen. Yöllä näin kummallisia unia, joiden jäljiltä olo on sekava mutta hieman huvittunutkin. Hoippuilen huoneesta toisen, nukun päiväunia, hieron kylmäväreitä pois. Seuraan TV-ruutua hitaasti, kuvien merkitykset eivät jäsenny. Juon teetä mukin toisensa jälkeen, oranssi suikertelee veden joukkoon, tuoksu leijuu. Juoma jäähtyy, keitän uutta.

Suru tulee hitaasti, koskettaa kättä vasta kirkon eteisessä, täyttää sylin ja hipaisee selkää. Suru tulee, jaettu, ja vie läpi virsien ja katkonaisten sanojen, tuoksusta raskaiden kukkien ja havuseppeleen sinivalkoisten nauhojen, läpi tomun ja luopumisen kohti jälleennäkemisen lupausta. Kirkon kaarevan sinen alla kohtaa valkoinen arkku jouluseimen syntymän ja alttaritaulun ristinkuoleman, kaipuun ja kiitoksen sanat. Uskon toivon ja rakkauden.

On päiviä ja hetkiä, jolloin jalkapohjissa on tahmeaa tervaa ja ympärillä pölynharmaata. On päiviä, jolloin muistot ovat hauraita ja reunoistaan hapertuvia, hetkiä, jolloin sulkee silmänsä ja haluaa unohtaa. Hetkiä, jolloin sulkee korvansa ja kuuntelee sydämensä sykettä ja suoniensa kohinaa, hiljaisuudesta nousevia lauseita ja huokauksia. Hetkiä, jolloin miettii olisiko toisin paremmin. Toisia hetkiä, jolloin tarkentaa katseensa läpi harmaan kohti oranssia, hetkiä, jolloin kuulee särmien lomasta oikeita kysymyksiä. Ohikiitäviä tuokioita, jolloin koko oleminen keskittyy lapsen rutistukseen sormen ympärillä.

Kävelytiellä liikenteen kohinan, auratraktorin hurinan ja koiran haukkumisen läpi kuulen enemmän. Kuulen kuusien levollisen hiljaisuuden. Matkalla velvollisuudesta toiseen saan lahjaksi hetken hiljaisuutta, hetken salaperäisyyttä ja lepoa.