Olenkohan nähnyt Woody Allenin elokuvan Sisäkuvia (Interiors, 1978) alun perin peräti elokuvateatterissa? Elokuvan jättämä muistijälki on vahva ja peräisin hyvin kaukaa. Vuosien varrella olen ehkä nähnyt sen kerran uudestaan, siitäkään en ole varma. Nyt kuitenkin Allenin vanhoja elokuvia on saatavana DVD:nä, joten pääsin katselemaan elokuvan uudestaan.

Sisäkuvia oli jo ensi katsomisella hyvin vaikuttava elokuva eikä vaikuttavuus ole haihtunut vuosien kuluessa. Elokuvaa on joskus kutsuttu Allenin bergmanilaisimmaksi elokuvaksi ja sitä se on. Vasta jotkut viime vuosien työt (esimerkiksi Match Point, 2005) ovat edes kaukaista sukua Sisäkuville, niin erilainen Allen-elokuva se on.

Sisäkuvia on perhedraama, joka kuvaa kolmen aikuisen tyttären suhdetta toisiinsa, vanhempiinsa, puolisoihinsa ja omaan elämäänsä. Yli kuusikymppinen Arthur (E. G. Marshall) on muuttanut pois vaimonsa luota, hän haluaa vihdoinkin elää omaa elämäänsä. Sisustussuunnittelija Eve (rooliin kylmäävän hyvin sopiva Geraldine Page) on mieleltään hauras täydellisyyden tavoittelija, joka pyrkii hallitsemaan kaikkea ympärillään olevaa ja varsinkin urahankkeissaan epäonnistuneen tyttärensä Joeyn (Mary Beth Hurt) elämää aina kodinsisustusta myöten. Vanhin tytär Renata (Diane Keaton) on lahjakas ja arvostettu runoilija. Hän kärsii kirjoitusblokista, josta kukaan hänen läheisensä ei tunnu tietävän, ei edes vaimoaan kadehtiva kirjailija-aviomies. Kolmas, mahdollisesti nuorin, Flynn (Kristin Griffith) on omiin taitoihinsa ja arvostukseensa realistisesti suhtautuva elokuvanäyttelijä, joka suhteessa äitiin jää tarinassa sivuun. Hänen roolinsa elokuvassa tuntuu olevan olla Renatan aviomiehen halun kohde.

Nimenä Sisäkuvia / Interiors vastaa hyvin elokuvan teemoja. Elokuvassa kaikki, niin sisustukset, värimaailma, tunnetiloja heijastelevat ilmeet ovat hyvin mietittyjä, sillä tavalla pohdittuja, että ne on nostettu selvästi havaittaviksi vertauskuviksi. Mustaan ja harmaansävyihin pukeutuva tyylikäs ja etäinen äidin vastakohta on isän uusi rakkaus, räiskyviin väreihin pukeutuva ja kulttuurista piittaamaton elämäniloinen Pearl (Maureen Stapleton), jonka ilmestyminen Arthurin rinnalle on hankalasti käsiteltävä asia niin Evelle kuin tyttärille, varsinkin Joeylle.

Elokuva perustuu keskusteluille, jotka käsittelevät niin sisar- kuin ammattikateutta, luomista, lahjakkuutta ja perheensisäisiä kiintymys- ja arvostussuhteita. Elokuvaa voisi pitää kamarinäytelmänä, niin tiivis ja rajattu se vaihtuvista interiööreistä huolimatta on. Elokuvan henkilöhahmot tuntuvat käsinkosketeltavan todellisilta ja varsinkin Geraldine Page saa liki kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin, niin hurja on hänen tulkintansa pidättyvästä ja hallitsevasta, miestään takaisin odottavasta Evestä. Eve varastaa aina näyttämön, hän on hallitseva hahmo. Mutta myös Maureen Stapletonin hehkuva Pearl on katseiden keskipiste, hän herättä paitsi pahennusta, myös kiintymystä mikä näkyy selvästi Arthurin katseissa. Even tyttäret eivät pysty samaan, edes kaunis näyttelijä Flynn ei kykene hallitsemaan ympärillä olevien huomiota Even ja Pearlin tapaan.

Elokuvan tunnelma on vahva ja kiteytyy elokuvan viimeisessä kohtauksessa (kuva on elokuvajulisteessa). Flynn seisoo taustalla, hieman etäällä muista, Renata on juuri lausunut elokuvan viimeisen sanan (peaceful). Joeyn kasvot rentoutuvat, pieni hymy lehahtaa hänen kasvojensa yli, mutta Renatan kulmat värähtävät, jokin surun tai tuskallisen oivalluksen tapainen liikahtaa hänen kasvoillaan. Sisäkuvia kannattaa katsoa tarkkaan, kaikki tuntuu niin merkitykseltä sekä kokonaisuuden että yksittäisten hetkien tulkinnan kannalta.

Yläviidenneksen Panu ja Tommi ovat listailleet vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen musiikillisia tähtihetkiään. Ihailtavasti ovat saaneet listat puristettua bloginsa mukaisiin TOPvitosiin. Aloin miettiä samansuuntaista listaa esimerkiksi kirjallisuudesta, mutta yllättävän vaikeaa on laittaa vuosikymmenen kulttuurielämyksiä pakettiin.

Musiikillisesti vuosikymmen on ollut minulle yhtä uusien laulajien, bändien ja säveltäjien vyöryä. Syynä on tietenkin se, etten ainoana hallinnoi perheen musiikkilaitteita. Muiden valinnat ja suosikit soivat niin taajaan - välillä samaan aikaan joka huoneessa - että joskus oma valintani on pelkästään hiljaisuus. Vuosikymmenen aikana vanhat musiikilliset rakkauteni ovat säilyneet ja osin syventyneetkin. Pidän edelleen epuista, Bachista, Beatlesistä, irlantilaisesta musiikista ja vanhasta jazzista. Levyvarasto on kuitenkin täydentynyt monilla uusilla tuttavuuksilla, joten oman listanikin saan jotenkin puristettua kokoon, mutta silkkaa musiikkia lista ei ole.

Kuluvana vuosikymmenenä kirjamakuni on myös laajentunut ja osin täsmentynytkin. Luen entistä enemmän kotimaista kirjallisuutta ja runoutta. Pyrin olemaan lukemisissani monipuolinen, mutta koska vanhan ja lukemattoman rinnalle tulee jatkuvasti uutta ja tutustumisen arvoista, ei monipuolisuus ehkä ole kovin laajaa kuitenkaan. Lisäksi tutuiksi ovat tulleet myös sanaähky ja sanaväsy.

Elokuvalistaus olikin miettimisen helpoin osio, valinta oli aivan selvä. Mutta sitten asiaan - ja nyt asia on silkkaa subjektiivisuutta.

1. Äänet: Dolores Keane ja Christy Moore. Dolores Keane löytyi kelttiläisiä naislaulajia esittelevältä kokoelmalevyltä. Ääni miellytti ja vasta myöhemmin luin jostain, että häntä on kutsuttu irlantilaiseksi ääneksi. Äänen alkuperäinen heleys on vuosien myötä karhentunut, mutta yhä vain hän on vaikuttava laulaja ja tulkitsija. Christy Moore on Keanen tavoin pitkän linjan laulaja, jonka pehmeä ääni ja sisäistynyt tulkintatapa on alkanut puhutella minua vasta tällä vuosituhannella.

2. Kirjailija: Sirpa Kähkönen. Herkkävaistoinen, hienosti kieltä käyttävä tarinankertoja, joka osaa kuvata monia erilaisia ihmisiä myötäeläen ja näiden mielenliikkeitä tarkasti tavoittaen.

3. Runoteokset. Maritta Lintusen Valaistut talot, Kristiina Wallinin Jalankantama, Jyrki Kiiskisen Menopaluu, Kari Levolan Kaikki kartat ajan tasalla, Tittamari Martisen Käärmesormus. Puristan tämän pakolla viiden listaksi ja teokset valikoituvat voimakkaimman lukukokemuksen mukaan.

4. Romaani: J. K. Rowlingin Harry Potter -sarja. Aloitin sarjan lukemisen vasta kolmannen osan, eli Harry Potter ja Azkabanin vanki, ilmestyttyä suomeksi vuonna 2000. Vaikka olen lukenut pottereiden ohella monia muitakin hienoja ja vaikuttavia romaaneja, on vuosikymmenen valinnaksi kuitenkin listattava tämä, koska mitään muita kirjoja en ole odottanut niin tiiviisti etten ole malttanut aina edes odottaa käännöksen ilmestymistä. Olen myös lukenut monet osat useampaan kertaan.

5. Elokuva: Taru sormusten herrasta. Sivuutti vanhan elokuvasuosikkini Casablancan lempielokuvieni ykköspaikalta.

 

Kuvaromaani ei ole romaani, jossa tekstin koristeena on kuvia vaan teos, jossa kuvat vievät tarinaa eteenpäin. Näin on ainakin Brian Selznickin Hugo Cabret'ssa, jonka alaotsikko määrittelee juuri kuvaromaaniksi (Tammi 2008; The Invention of Hugo Cabret. A Novel in Words and Pictures, 2007; suom. Helene Bützow).

Hugo Cabret on nuortenromaani, joka alkaa professori H. Alcofrisbas'n lyhyellä johdannolla. Professori haluaa kertoa lukijoille tarinan vuodelta 1931, jolloin romaanin nimihenkilö, 12-vuotias pariisilainen orpopoika, löysi "arvoituksellisen piirroksen", joka muutti hänen elämänsä. Ja miten tarina kerrotaankaan - 543-sivuisen kirjan lukee liki yhdeltä istumalta. Asiaa tietysti auttavat teoksen 284 piirrosta ja lukuisat still-kuvat vanhoista elokuvista sekä tekstin väljä ladonta.

Hugo on horologin eli kellosepän poika, joka vanhempiensa kuoleman jälkeen on asunut setänsä, Montmartren aseman kellonhoitajan, luona ja toiminut tämän apupoikana. Nyt juoppo setä on kadonnut. Hugo asuu aseman yläkerrassa ja kiertää yksin salaa hoitamassa kelloja, koska hänellä ei ole muutakaan paikkaa missä asua. Ruokansa hän varastaa mistä voi.

Poika varastaa muutakin, nimittäin lelukauppiaan kojusta pieniä mekaanisia esineitä voidakseen korjata museon vintiltä löytyneen itseliikkujan. Hugo uskoo, että kirjoitusasennossa oleva hahmo voi välittää hänelle viestin kuolleelta isältä, joka pakkomielteisesti oli korjannut salaperäistä mekaanista miestä. Hugon apuna on isältä jäänyt muistikirja. Eräänä päivänä lelukojua pitävä mies saa pojan kiinni itseteosta, varastamasta pientä sinistä leluhiirtä ja takavarikoi kirjan.

Tästä alkaa tarinan vyöry, joka johdattaa lukijan lopulta elokuvien taikamaailmaan ja elokuvan alkuhistorian cinemaagikon Georges Méliès'n jäljille. On kyse elokuvista ja unista, toisesta maailmasta, josta jokainen elokuvia katsova on osallinen. Selznickin kirja on nuortenkirja ja se näkyy tekstissä, joka on paikoin melko simppeliä. Mutta yhdessä tarinaa eteenpäin vievien lyijykynäpiirrosten ja elokuvien stillkuvien kanssa romaanista kasvaa viehättävä ja kiinnostava, koskettavakin kuvaus ystävyyden ja luottamuksen kasvusta, oman itsen ja murskaantuneiden unelmien uudelleenlöytämisestä, taikuudesta - ja elokuvasta.

Jos on kiinnostunut elokuvista, kannattaa ehdottomasti tarttua Hugo Cabret'hen. Nuortenkirjamaisuus ei haittaa, vaikka on myönnettävä, että välillä mietin olisiko tarinasta saanut vielä enemmän irti, jos se olisi kirjoitettu suoraan aikuisille. Teksti ei ole aivan tarinan ja elokuvan maagisuuden tasalla, olisin kaivannut siihen hieman enemmän runoa. Mutta tällaisenakin kirja kiinnostava ja ehkäpä se herättää myös joidenkin nuorten kiinnostuksen elokuvan varhaiseen historiaan.

Romaanin lopussa olevissa kiitoksissa kirjailija valottaa teoksen taustoja. Mukana on myös linkki, jossa voi tutustua Maillardet'n itseliikkujaan. Kannattaa katsoa esittelyvideot. Kirjalle omistetuilla verkkosivuilla on myös kaikenlaista kiinnostavaa.

Georges Méliès'n ehkä kuuluisimpaa elokuvaa Matka kuuhun (Le Voyage dans la Lune, 1902), joka on parillakin tavalla keskeinen romaanin tarinassa, pääsee katsomaan nimen linkin kautta.

Joulu- ja hömppähenkisen kirjallisuus- ja elokuvarupattelun tuoksinassa tulin ottaneeksi pienimuotoisen haasteen vastaan, tosin taisin haastaa itse itseni, ja tässä tulos. Eli Suositeltavia HömppäElokuvia ihan pienin perusteluin eivätkä nämä edes ole paremmuusjärjestyksessä. Alun perin piti keskittyä romanttisiin komedioihin, mutta mukaan tunki muutakin rakkaustarinaa. Joten, Marika, ole hyvä!

1. Notting Hill (1999) - kirjakauppias päähenkilönä on kiinnostava ratkaisu ja sitä paitsi Hugh Grantin kämppäkaveria esittävä Rhys Ifans on leffassa aivan verraton.

2. Rakkautta vain (Love Actually, 2003) - joululeffa, jossa monien henkilöiden joukossa Colin Firthin esittämän kirjailijan kosinta itkettää ja naurattaa samaan aikaan.

3. Rakkauden riivaamat (Possession, 2002) - kaksi aikatasoa, jossa nykyajan kirjallisuudentutkijat tutkivat 1800-luvun runoilijan elämää.

4. Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love, 1998) - Gwyneth Paltrow on suosikkejani ja tässä elokuvassa erinomainen kuten myös Rakkauden riivaamissa. Tämä ei tietenkään ole romanttinen komedia, vaikka sisältää rakkautta ja komediaa.

5. Vastustamaton Martha (Martha, Meet Frank, Daniel and Laurence, 1998) - Joseph Fiennes on hyvä paitsi Shakespearena myös sänkipartaisena nykylontoolaisena, joka löytää elämänsä naisen, Marthan - kuten myös kaksi hänen ystäväänsä.

6. Hotelli Firenzessä (A Room With a View, 1985) - kun on nähnyt tämän kerran, ei voi unohtaa Simon Callow'n esittämän pastorin vetämää miesten alastonjuoksua lammen ympäri eikä Maggie Smithin roolisuoritusta vanhapiikaesiliinana. Romanttinen epookkifilmi, jossa on terävää ja moni-ilmeisrä dialogia.

7. Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and A Funeral, 1994) - Hugh Grant ja Simon Callow jälleen kerran. John Hannahin lausuma W. H. Audenin Funeral Blues on takuuvarma itkettäjä kaiken naurunulvonnan ja romanttisten sotkujen keskellä.

8. Rakastutaan (Falling in Love, 1984) - Meryl Streep ja Robert De Niro ovat uskottavia rooleissaan ja jollain tavalla myös elokuvan tarina on uskottava parin tapaamistavan epäuskottavuudesta huolimatta.

9. Katupeilin takana (1946) - kotimaisessa romanttisessa komediassa kolme eri-ikäistä pariskuntaa löytää onnen.

10. Loma Roomassa (Roman Holiday, 1953) - romanttisten komedioiden helmiä.

11. Skandaalihäät (The Philadelphia Story, 1940) - hauska, huikea dialogi, Katharine Hepburn, Cary Grant ja James Stewart.

12. Sinulle on postia (You´ve Got Mail, 1998) - Tom Hanks on symppis ylipäänsä ja sitä paitsi tämä lista alkoi kirjakauppiaasta, joten lopetetaan se myös kirjakauppiaisiin.


Kovin yksipuolinen lista, jolta jäi monia hyviä pois. En muistanut ainoatakaan ranskalaista tai italialaista romanttista komediaa, pohjoismaisista puhumattakaan. leffavinkkejä voi jättää kommentteihin. Listalle sopivan Bridget Jonesin jätin pois, koska Marika itse sen jo keskustelussamme mainitsi. Yllättävän monessa listalle valitsemassani elokuvissa on päähenkilönä jokin kirjallisuuden tai kirjoittamisen kanssa tekemisissä oleva henkilö, kirjailija, kirjallisuudentutkija, kirjakauppias tai toimittaja. Sopivatkohan he jotenkin erityisen hyvin romanttisiin komedioihin tai elokuviin ylipäänsä?

   ***************************************************************

Lisäys 8.1.

Timon lista löytyy täältä.

Olen talven aikana katsonut pinon Doris Day -elokuvia ja minusta on tullut aikamoinen fani. Minulla oli pitkään käsitys, että Dayn elokuvat ovat pirteäntylsiä ja sangen siveitä, joissa ei ole ensimmäistäkään viittausta seksiin ja erotiikkaan. Nyt katsomieni ja joidenkin aiemmin näkemieni elokuvien perusteella on myönnettävä, että näin ei olekaan. Naisessahan on särmää ja seksikkyyttä, charmia, lämpöä ja huumoria. Tietysti kaikki tuo on tuotu esiin 50-luvun ja 60-luvun alkupuolen elokuville sopivalla peitellylllä tavalla, mutta sehän vain lisää näyttelijättären viehätystä.

Doris Day on esittänyt paljon kotirouvia, mutta näissä sievissä ja tomerissa naisissa on aina mukana hieman särmääkin. Heillä on yleensä ennen avioliittoa ollut menestyksekäs ura, josta he ovat perheensä vuoksi luopuneet. He ovat älykkäitä ja neuvokkaita ja puolisoiden väliseen intohimoon viitataan usein. Ei siis mitään tylsiä ja siloisia kotirouvia. Elokuvassa Älkää syökö päivänkakkaroita on jopa suora viittaus kotirouvastereotypiaan, kun aviomies todettuaan vaimonsa olevan "paljon enemmän kuin kotiäiti (housewife)" saa vastarepliikiksi toteamuksen "Niin ovat muutkin kotiäidit".

Kotirouvien lisäksi Doris Day on esittänyt näpsäköitä ja seksikkäitä omaa uraa tekeviä neitejä ja leskirouvia. Oma ura on tietysti näissäkin elokuvissa se, josta nainen luopuu avioituessaan sankarinsa kanssa. Näihin neiti-elokuviin liittyy usein peitellyn seksuaalisväritteinen dialogi ja kanssakäyminen. Mutta oli Doris Day sitten neiti tai rouva, hänellä on pitkät sääret ja sutjakka vartalo, tupeeratut hiukset ja supernaiselliset vaatteet, pisamia, säihkyvä hymy ja hunajainen, hieman seksikkäästi säröilevä ääni.

Tiesittekö muuten, että Doris Day on aktiivinen eläintenoikeuksien puolustaja ja on perustanut asiaa ajavan Doris Day Animal Leaguen? Ja että on niin omaa tyyppiään edustava, etten useinkaan osaa kirjoittaa hänestä Doriksena enkä Dayna? Hän on koko nimi - Doris Day (alun perin Doris Mary Ann von Kappelhoff, syntynyt vuonna 1924). Ja sitten elokuvakatsaukseen.

              

Musiikkia veressä (Young Man with a Horn, 1950, ohjaus Michael Curtiz) on kiinnostava kuvaus nuoresta miehestä (Kirk Douglas), jolle trumpetti on intohimo ja elämän sisältö. Dayn rooli on melko pieni, Douglasin suosiosta trumpetin ja Dayn kanssa kilpailee myös Lauren Bacall.

Mies joka tiesi liikaa (The Man Who Knew Too Much, 1956). Jännittävä Alfred Hitchcock -klassikko, joka tarjoaa rautaisannoksen kappaletta Che sera, sera. Samaa laulua lauletaan myös ainakin yhdessä muussakin Dayn elokuvassa. Huokaus.

Pyjamaleikki (The Pajama Game, 1957, ohjaus George Abbott ja Stanley Donen). Doris Day työläisten luottamusnaisena ja etuja ajavana tehdasduunarina? Kyllä vain. Onnistuneessa musikaalissa on muutama hyvä tanssikohtaus ja opinpa senkin, että Hernando's Hideaway löytyy juuri täältä.

            

Teacher's Pet (1958, ohjaus George Seaton) johdattaa vanhan polven sanomalehtimiehen Clark Gablen Doris Dayn vetämälle toimittajakurssille. Mainio elokuva, vaikka pääparin ikäero hieman verottaa uskottavuutta. Mutta toisaalta, kuka näitä elokuvia uskottavuuden vuoksi katsookaan?

Kaikki alkoi puhelimesta (Pillow Talk, 1959, ohjaus Michael Gordon) sisältää nopeaa ja vauhdikasta eroottisilla merkityksillä ladattua dialogia, kun menevä naistenmies ja napakka uranainen joutuvat yhteisen puhelinlinjan jakajina vastentahtoisesti tekemisiin toistensa kanssa. Mukana on myös yksi 50-60-lukujen romanttisten komedioiden vakionäyttelijöistä (yleensä ilmeisesti sivurooleissa) eli Tony Randall sekä loistava Thelma Ritter.

Älkää syökö päivänkakkaroita (Please Don't Eat the Daisies, 1960, ohjaus Charles Walters). Kotirouva Doris Dayn aviomies (David Niven) alkaa uuden uran vakituisena teatterikriitikkona johtavassa newyorkilaisessa päivälehdessä. Pidin elokuvasta paljon. Kiinnostavinta elokuvassa on  seurata miten valta muuttaa kriitikkoa. Tähän asiaan liittyvä keskeinen repliikki antaa yhdenlaista mietittävää kriitikkojen asennetta ja itsekorostusta pohtiville:
 

          

Minkin kosketus (That Touch of Mink, 1962, ohjaus Delbert Mann). Mitä ihmettä, suoraselkäinen Cary Grant houkuttelee Doris Dayta pikku ystävättärekseen? Eihän se onnistu, vaikka pari päätyy paratiisisaaren hotelliin hemaisevissa yöpaidoissa. Alkuasenteissaan rohkea, mutta lopultakin vanhanaikaisen viattoman konventionaalinen elokuva. Tyylikäs ja hauska.

Älä lähetä kukkia (Send Me No Flowers, 1964, ohjaus Norman Jewison). Doris Day on realistinen kotirouva, jonka elämää hankaloittaa luulosairas aviomies (Rock Hudson). Kun aviomies luulee sairastavansa vakavaa tautia, hän päättää hankkia vaimolleen tulevaisuuden turvaksi uuden aviomiehen. Apuna häärää jälleen aivan mainio Tony Randall. Elokuva sisältää sangen suoria viittauksia Hudsonin homoseksuaalisuuteen, jos elokuvan kuvaston ylitulkitseminen sallitaan jälkiviisaasti. Kannattaa katsoa mitä naapurissa asuva paras ystävä tarjoaa yöasuksi ja aamiaiseksi, kun vaimo on heittänyt luulosairaan miehensä yönselkään. Hauska elokuva, jossa Doris Day tekee napakan roolin lapsettomana kotirouvana.

Pitsipöksyagentti (The Glass Bottom Boat, 1966, ohjaus Frank Tashlin). Suomalainen nimi on juuri niin kamala kuin on elokuvakin. Tämän pystyy katsomaan vain tiukalla campasenteella. Doris Day on yli-ikäinen rooliinsa, vaikka muodollinen pätevyys onkin kohdallaan. Pitsipöksyagentti oli tähden viimeisimpiä elokuvia ennen siirtymistä television puolelle.

En tiedä kuinka tietoisesti monet nykyisissä romanttisissa komedioissa esiintyvät näytelijättäret ovat ottaneet oppia Doris Dayn tavasta tehdä komediaa. Hänen perustyyppinsä näpsäkkä, sievä blondi tuntuu kuitenkin asustavan monen roolihahmon sisuksissa. Ja onhan näille vanhoille komedioille tehty tietoisestikin kunniaa. Renée Zellwegerin ja Ewan McGregorin tähdittämä Vähät rakkaudesta (Down With Love, 2003, ohjaus Peyton Reed) on tehty viisikymmenlukulaisessa hengessä ja sijoitettukin näennäisesti samaan aikakauteen. Elokuva on arvostava kumarrus Tony Randallille, joka tekee elokuvassa pienen roolin. Jos Vähät rakkaudesta olisi tehty muutama vuosikymmen aikaisemmin, olisi pääosassa ollut - Doris Day.


             **************************************************************
*"Your own true love has sat his foot on the first step of the down-alator. Opposite number of the escalator. The down-alator. It leads to the place where all bad critics go. For a critic, that first step is first printed joke. People laugh. Whole new world opens up. He makes another joke, another. Then one day along comes a joke that should't be made because the show he's reviewing is a good show. But the joke happens to be a good joke and know what? The joke wins." (Tekstissä oleva suomennos on DVD-elokuvan tekstityksistä.)

 

• Miksei Ian McKellen voittanut sivuosaoscaria Gandalfina (ehdolla 2001 elokuvasta Fellowship of the Ring/Sormuksen ritarit)?
• Miksei Sean Astin päässyt edes ehdokkaaksi Samina joko Kahdesta tornista tai Kuninkaan paluusta? Tai Bernard Hill kuningas Theodenina Kuninkaan paluusta? Olisiko ollut hankalaa laittaa Klonkulle äänensä ja liikkensä lainannut Andy Serkis ehdolle?
• Miksi Chicago sai parhaan elokuvan palkinnon 2002?
• Miksei Amélieta palkittu parhaana ulkomaisena filminä 2001?
• Miksei Bette Davis saanut palkintoa All About Even Margo Channingina 1950? Davis on aivan loistava roolissaan. (Aika huimaa muuten, että samassa elokuvassa näytellyt hieno Celeste Holm meni 85-vuotiaana naimisiin 41-vuotiaan oopperalaulajan kanssa. Joskus näinkin päin.)

Kun ulkona vallitsee hellesää ja lämpömittarin lukemat lähentelevät kolmeakymmentä, päätin kuumimman hetken ajaksi vetäytyä seuraamaan vietnamilaisen perheen elämää. Tähän minulle tarjosi mahdollisuuden Vihreän papaijan tuoksu (Mùi du du xanh – L'odeur de la papaye verte, 1993; ohjaus Anh Hung Tran). Elokuva kuvaa verkkaisesti kauppiasperheen arkea Saigonissa vuosina 1951 ja 1961. Elokuvassa puhutaan hyvin vähän, monet keskeiset kohtaukset ovat sanattomia. Sokkeloisia taloja ja sisäpihoja kuvataan tarkasti, lintujen laulut ja kaskaiden (?) siritys luovat äänimaisemaa. Musiikki sopii elokuvaan, muutamat modernimmat sävelkulut eivät tosin korvaani miellyttäneet, mutta ehkä niillä haluttiin kuvata muutostiloja ja näyttää modernin ja länsimaisen murtautumista vanhanaikaiseen vietnamilaiseen elämään, en ole varma.

Päähenkilö palvelustyttö Mui, jonka elämää seurataan tämän ollessa 10- ja 20-vuotias, tekee ruokaa, siivoaa, korjaa vaatteita, tarkkailee perheen elämää ja pihapiirin eläimiä, muurahaisia ja sammakoita. Lemmikkeinään hän pitää joitakin ötököitä, en tunnistanut olivatko kyseessä mahdollisesti laulukaskaat. Naiset pyörittävät arkea, miehet tekevät taidetta, soittavat, säveltävät, ilmeisesti myös maalaavat ja kirjoittavat. Proosallisen arjen ja taiteen välistä ristiriitaa ei korosteta, mutta se näkyy miesten ja naisten välisissä suhteissa. Minulle elokuvan keskeisin teema oli hiljainen rakkaus, jonka monia ilmenemismuotoja elokuva käsittelee hyvin hienovaraisesti. Perheen isoäitiä kolmekymmentä vuotta kaukaa rakastanut herra Thuan, kauppiasäiti, jonka elämää raastavat aviomiehen katoamiset perheen rahojen kanssa ja pikkutyttären kuolema sekä Muin orastava naiseus ja rakkaus perheystävään on kuvattu hyvin kauniisti.

Elokuvaa katsoessa huomasin kuitenkin miten paljon kulttuurierot kaventavat katsomiskokemusta. Elokuvassa on monia asioita, joita en osaa tulkita. Onko papaija Vietnamissa yleinen hedelmä? Onko sen siemenillä jokin symbolinen merkitys? Miksi Muilla on viimeisessä kuvassa keltainen asu? Onko syynä hänen raskautensa? Minkä patsaan alla hän istuu ja miksi? Kenen tekstiä hän lukee ja miksi juuri sitä? Onko loppukohtaus "totta" vai Muin unta? En tiedä ovatko nämä mitenkään keskeisiä asioita, mutta länsimaisena katsojana juuri ne kiinnittivät huomiotani. Tulkintaongelmat ovat aina läsnä katsottaessa kaukaisten kulttuurien elokuvia, mutta eivät ne useinkaan estä katsomisnautintoa, jos elokuva on hyvä. Eivät nytkään.
 

• Ulkonäkö. Kyllä, mutta ei pelkästään, koska paremmankin näköisiä näyttelijöitä on (vai onko?) mutta eivät he samaa vaikutusta tee.
• Ääni. Palon äänen kyllä tunnistaa, mikä lämpö ja äänenväri.
• Läsnäolo. Tauno varastaa elokuvan kuin elokuvan itselleen. Esimerkiksi elokuvassa Omena putoaa Palon Ventti-Ville on jo parilla ensimmäisellä repliikillään elokuvan tähti, vaikka sivuroolissa onkin. Tai Tuntemattoman sotilaan majuri Sarastie, jonka henkilökuvaa Palo rakentaa taiten nopeasti muuntuvilla ilmeillä kohtauksessa, jossa Rokka on Lammion moitittavana.
• Katse. Palon katse on elokuvissa totta ja läsnäolevaa, ei näyttelemistä.

Olen tällä viikolla katsellut Kaksi tornia ja Kuninkaan paluun sekä Narnian. Sormusten ritareista katsoin vain osia, joten ihan täydellistä trilogian katsominen ei ollut. Jos vielä viikonloppuna kaivaisin Potterit esiin, olisi viikkoni kovin fantasiantäyteinen. Taru sormusten herrasta -elokuvat lumosivat taas ja saivat aloittamaan sarjan ensimmäisen kirjan lukemisen jälkikasvulle. Toivottavasti lukeminen edistyy.

Narnia oli hyvin tehty ja liikutuinkin hieman lopussa, mutta samanlaista vahvaa vaikutusta kuin Tarut se ei tehnyt. En voinut olla vertailematta elokuvia mielessäni, kun niitä peräkkäisinä päivinä olen katsellut. Narnia oli kiiltokuvamaisempi, enemmän satua. Ehkä suuntaaminen nuoremmille katsojille vaikutti asiaan. Kuvaus ja maisemat olivat upeita ja näyttelijät pärjäsivät hyvin. Tilda Swinton Valkeana velhona oli hyytävä ja herra Tumnus hyvin hauskannäköinen ja sai kahden keski-ikäisen naisen polvet notkahtamaan. Mutta tunnetasolla elokuvasta jäi jotain puuttumaan.

Katsellessani uudestaan Tarua sormusten herrasta vahvistui aiempi käsitykseni. Ehdoton suosikkihahmoni on Sam. Hänen uskollisuutensa ja ystävyytensä tekevät aina vaikutuksen ja joka katsomiskerta vahvistaa asian. Lapset kysyivät kuka on mielestäni rohkein hobitti. Jouduin miettimään Samin ja Frodon välillä, Merryä ja Pippiniä unohtamatta. Vastaukseni oli Sam. Frodo kantaa sormusta, mutta lopussa Sam kantaa Frodoa. Sam on se, joka omalla tuellaan vie Frodoa eteenpäin. Hän ei hylkää ystäväänsä suurimmankaan vaaran ja koti-ikävän kohdatessa. Hän tajuaa koko ajan, mitä sormuksen tuhoamatta jättäminen merkitsisi Konnulle ja Frodolle.

Sam ei ole ainoa päähenkilön kaveri, joka on suosikkini. Muita ovat esimerkiksi Harry Potterin paras ystävä Ron Weasley sekä Laulavien sadepisaroiden Don Lockwoodin (Gene Kelly) kamu Cosmo Brown (Donald O´Connor). O´Connor on parempi tanssija kuin Kelly ja hänen hahmonsa hauskempi ja kiinnostavampi. Päähenkilöt ovat usein yksi-ilmeisempiä, sivuhenkilöistä löytyy enemmän särmää ja karismaa. Eräs tuttuni sanoi tietäväisesti hymyillen, että kiintymykseni päähenkilön kavereihin kertoo jotain minusta. Voi kertoakin. Toivottavasti hyvää.