Tiedonhaut verkossa vievät minut joskus sattumalta sivuille, joiden katseleminen nolostuttaa minua hassulla tavalla. Sivut sisältävät kuvia, joissa yksityinen ja julkinen kohtaavat tavalla, jota en osaa määritellä. Tarkoitan yksityisiä perhekuvia, jotka ovat verkossa julkisesti katsottavina. Pidän paljon valokuvista, sukualbumien selailu vanhojen tätien luona ei ole minulle ongelma. Mitä vanhempia kuvia, sitä parempi. Mutta sukulaisten tai ystävien luona minulla kuviin kiinnekohta, kuvien näyttäjä on minulle tuttu. Verkossa kohtaamiini kuviin minulla ei ole mitään sidosta. Voinko siis selailla kuvia, olla kuokkavieras vieraiden ihmisten juhlissa?

Olen törmännyt hääkuviin, lasten kuviin, perhekuviin, matkakuviin. En oikein tiedä mitä niiden kanssa pitäisi tehdä. Katselenko kuvat läpi vai peruutanko äkkiä takaisin edelliselle sivulle? Useasti päädyn hieman nolona ja samalla erittäin uteliaana selailemaan kuvia. Julkinen alustahan antaa minulle luvan osallistua sivustakatsojana monien tuntemattomien ihmisten elämään. Olen vieraillut irlantilaisissa häissä, katsellut matkakuvia, ihaillut sukuja hääparien ympärillä, lukenut runoja, jotka rakastava isä on omistuksin liittänyt lastensa kuvan päälle. Luen kuvia kuin novelleja tai romaania. Kiinnostavin sivu oli jonkin amerikkalaisen collegen luokkakokoussivusto, jossa oli kuvia opiskelijoista ennen ja nyt. Ajattelin palata sivulle vielä joskus ja vertailla vanhoja ja uusia kuvia keskenään, katsella miten vuodet ovat näihin tuntemattomiin vaikuttaneet. Ongelma on se, etten tiedä löydänkö sivulle enää. Harvoin muistan myöhemmin mille sivuille mikäkin haku on minut eksyttänyt.

Tänään löysin taidemaalari Elin Danielsson-Gambogin kuvia etsiessäni ruotsalaisen sukututkimusseuran Rötter-verkkolehden vanhojen valokuvien sivun. Sivulla on riveittäin vierivieressä vanhanaikaisia muotokuvia. Kuvat ovat toistensa kaltaisia niin kuin ne aina ovat, mutta ne myös houkuttelevat etsimään nimiä kuvien takaa, miettimään näiden tuntemattomien ruotsalaisten elämää. Mikä houkutus rakentaa tarinoita, liittää kuvia ja henkilöitä sattumanvaraisesti yhteen. Kuitenkin jokin ihmisten katseissa pakottaa perääntymään, jättämään heidät rauhaan. Jos etsisin sukulaisia heidän joukostaan en tuntisi näin, silloin tarkastelisin kuvia eri tavalla ja esittäisin niille monia kysymyksiä. Samankaltaisen perääntymisen aiheuttavat nykyaikaisetkin yksityiskuvat – vaikka virallissävyisten muotokuvien yksityisyysarvo on ehkä pienempi kuin monien muiden kuvien.

En osaa päättää mitä näiden satunnaisten yksityisen ja julkisen rajaa rikkovien kuvien kanssa tekisin. Ehkä edelleenkin niiden kautta osallistun hetkellisenä vierailijana erimaalaisten ihmisten elämään. Valokuvat kun ylipäätään ovat mielenkiintoisia.