Sain mieheltä syntymäpäivälahjaksi Julien Clercin 100 Chansons –levyn. Ei minulla nyt ole syntymäpäivä, olemme ennenkin antaneet toisillemme lahjoja kummallisina aikoina kaukana oikeista lahjontapäivistä. Varsinaiseksi päiväksi ei aina keksi sopivaa lahjaa tai vastalöydetyn lahjan kanssa ei halua odotella pitkään. Joten nyt Julien katsoo tuossa vieressä minua silmiin käsi poskellaan ja hymyilee hieman huvittuneesti. Suon sen hänelle.

Illan tullen olen siirtynyt vanhoihin Eppuihin. Nostalgiaa, johon on helppo mennä mukaan. Hesarissa pyydetään lukijoita kertomaan itselleen tärkein suomalainen rockkappale. Minä en osaa vastata kysymykseen. Osaan luetella itselleni tärkeimmät albumit, mutta yhden yksittäisen kappaleen nimeäminen ei onnistu. On monia eri tunnetiloihin ja tilanteisiin liittyviä merkittäviä lauluja. Minkä niistä voisin nostaa ylitse muiden? Jonkin nuoruuden lempibiisin? Tai se ainoan, jonka ensimmäisen kuuntelukerran ja lyriikan aiheuttaman tunnetilan pystyn yhä muistamaan? Yhtä parasta, tärkeintä ja käänteentekevintä rockia minulla ei ole, mutta parinkymmenen rakkaimman listan kykenisin ehkä laatimaan.

Eppuja kuunnellen oli helppo liukua selailemaan Erlend Loen Supernaiivia, jonka käsittelemiin nuoren miehen identiteettiongelmiin pystyin muinoin pienten lasten äitinä jostain syystä samastumaan. Tuolloin kirjaa lukiessani minäkin aloin kaivata Hakka-lelua, jota olisin voinut välillä paukuttaa silmät kiinni maailmaa ja uhmaikää mietiskelemättä. Lelua ei kuitenkaan tullut hankituksi. Mutta ehkä tulevissa vaihdevuosissa  ja muksujen murkkumöykissä alan kaivata rauhoittavaa stressinpurkupaukutinta uudemman kerran. Voisin sopia lasten kanssa paukutusvuorot tai hankkia jokaiselle oman Hakan. Voisimme paukuttaa yhdessä. Jos mies pyytäisi kauniisti, voisin lainata Hakkaani hänelle. Tai ostaa hänelle oman. Vaikka syntymäpäivälahjaksi.