Minä pidän voikukista, pidän itse kukasta ja sen upean keltaisesta väristä.  Pidän voikukista ja siksi niitä myös kasvaa nurmikollamme vuosi vuodelta yhä enemmän. Minä näet en kuulu siihen kotipuutarhurien joukkoon, joka viettää kevät- ja kesäiltansa nyppimällä rikkaruohoja nurmikolta. Mutta yhtenä päivänä vuodessa – yleensä siinä vaiheessa kun puolet voikukkakentästämme on lentoon valmistautuvien siemenpallojen peitossa – ryhdistäydyn ja käyn turhaan mutta uuvuttavaan taisteluun kasvia vastaan. Sellaiseen taisteluun, jota naapurit seuraavat salaa naureskellen pensasaidan takaa tai päätään puistellen keittiön ikkunasta. Siinä kiskotaan voikukkia juurineen maasta – jos hyvin käy -  tai katkotaan kukkivia ja siementäviä varsia. Seuraushan on selvä, siemenet käyvät iloiseen kiitoon ja seuraavana vuonna voikukkia on taas enemmän.

 

Netistä löysin sivun, jonka mukaan voikukkalajikkeita on vaikka kuinka. Niitä suositellaan jopa viljeltäväksi. Olenko ollut tietämättäni jo vuosia voikukkaviljelijä? Salaattiin en lehtiä ole riipinyt, kaverin kanille niitä kyllä on lahjoitettu pussikaupalla. Korvikettakaan en ole juurista keittänyt eikä ihoni tarvitse kasvin rasvaista ihoa puhdistavia ominaisuuksia. Minulle voikukka on vain kaunis kukka – paitsi yhtenä päivänä vuodessa, jolloin yritän leikkiä asiallista kotipuutarhuria.