Kaupunkilaistyttönä en ole koskaan tiennyt paljoakaan luonnosta, olen tunnistanut vain muutaman kasvin ja lintuja sitäkin vähemmän. Olen pitänyt luonnosta, mutta en ole harrastanut sitä. Kesällä kerätyt kasviot olivat minun kouluaikanani vain pölyinen muisto. Kun ei ollut pakkoa kerätä ja tunnistaa kasveja, en niitä myöskään oppinut. Kliseinen kaupunkilainen siis.

Saatuani oman pienen pihan aloin istuttaa kaikenlaisia perennoja ja yksivuotisia kasveja iloiseen sekamelskaan. Kukat istutan kukkapenkkiin sopivan tyhjään kohtaan, kastelen ja parhaassa tapauksessa lykkään juurelle kuivattua hevosenlantaa, jos sitä sattuu pussin pohjalta löytymään. Muuten olen tyytynyt kastelemaan melko säännöllisesti ja luottanut kasvien kykyyn kasvaa itsestään. Joskus olen tökännyt nimilapun vastaistutetun kasvin lähistölle, mutta pian en ole enää muistanut mikä kyltti mihinkin tiheästi vierekkäin istutettuun kukkaan viittaa. Perennojen rinnalla ovat rikkaruohot saaneet rehottaa vapaasti, koska en erota niitä varsinaisista kukista. Vain voikukkia olen penkistä laiskanurheasti kitkenyt.

Kukkien nimettömyys on häirinnyt minua hieman, mutta koska en juuri ole kukkapenkkiäni joutunut muille esittelemään – kaikki ovat säännöllisesti minua kasvitietäväisempiä ja parempia puutarhureita – en ole pahemmin joutunut nolostelemaan. Mutta viime kesänä hankin kameran ja innostuin makrokuvista. Makrokuvat ovat näyttäneet minulle luontoa uudella tavalla. Olen löytänyt kauneutta sieltä mistä en ennen ole osannut sitä etsiä enkä ilman makrokuvia edes tietäisi tästä kauneudesta mitään. En tietäisi Turkestanin maksaruohon kukkien olevan puna-valkoisia vaaleanpunaisen sijasta enkä tietäisi mustaherukan puhkeavissa lehdissä olevan kullanvärisiä palleroita, jonka kaltaisia olen löytänyt myös vaahterasta.

Kuvaaminen on myös innostanut seuraamaan puutarhan kasvua uudella tavalla. Siksi kuvaan paljon samoja kohteita, herukoita ja vaahteraa. Dokumentoin kuvien avulla itselleni erilaisia kasvun vaiheita, joita en aiemmin ole edes huomannut. Säätelen kameraa, odotan, että tuuli lakkaisi heiluttamasta oksaa tai kukan vartta, kyykin, kurotan, nojaan aitaan tai tuen kättä maahan. Iloitsen huomatessani uuden muutoksen, hämmästyn nopeita muutoksia, joiden perässä on vaikea pysyä vaikka kuvaisi joka päivä. Tarkkailen auringonvaloa vaahterankukinnoissa, ihailen lehtien poimuihin jääneitä sadepisaroita ja nukkaisia mustaherukanmarjan alkuja, kurkistan kukkien terälehtien sisälle, hämmästelen kuinka monen värisiä silmuja eri pensaissa ja kasveissa onkaan.

Supistamalla kameran katseen näennäisen pieneen olen laajentanut omaa näkökulmaani. Siksi kasvien nimettömyys on alkanut häiritä minua enemmän. Haluan katsoa kuviani ja tietää kuvauksen kohteeni nimen. Nyt tiedän, että kuvaamani nuput ovat vuohenjuuren. Mutta en tiedä mikä liilan- ja valkoisentäplikäs kukka penkissäni kasvaa tai minkä kukan lehdiltä löysin sadepisarakruunun. Ehkä opin, jos tunnistan niiden kuvat netistä ja kasvikirjasta. Nyt minulla näet on syy oppia niiden nimet.