Minulla on käsi kipsissä ja olen onnistunut nuljauttamaan nilkkani siniseksi. Olen käynyt läpi kyynelehdinnän, sadattelun ja lääkärin nilkanvääntelyt. Nyt laahustan ympäriinsä mummonhitaasti niin paljon kuin kipu antaa myöten, muuten istun jalka tyynyillä jäiset hernepussit villasukkaan tungettuna. En voi tukea vasempaan nilkkaan enkä oikeaan käteen. En pääse kauppaan, kirjastoon enkä kampaajalle. Jo sängystä ylösnouseminen vaatii suunnittelua. Huumorintajuni on koetuksella.

Olen yrittänyt keksiä positiivisia asioita, lohduttavia. Lähestyä asioita tyynesti. Mieli rauhoittuu, kun onnistuu kantamaan läikyttämättä kahvimukin sohvan luo. Voi iloita siitä, että pitkästä aikaa kahvin ja maidon suhde on oikea. Sohvannurkka on täynnä lukemista odottavia kirjoja. Kun aikansa yrittää pyörittää pallonilkkaa, tulee kumman onnelliseksi siitä, että voi heiluttaa ukkovarvasta.

Sitä ajattelee siippaansakin. On mukavaa, että miehellä on iso jalka ja tilavia kenkiä. Niihin voi kipeän jalkansa työntää kuin ystävälliseen tohveliin silloin, kun päättää piipahtaa ulkona. Keväästä nauttiakseen ei tarvitse mennä pihaa pitemmälle. Pihan pensaat ja puut tarjoavat minulle enemmän kevään ihmeitä, kuin pyörällä huristellessani huomaisinkaan. Minulla on aikaa seistä herukkapensaiden vieressä ja sivellä puhjenneita lehtiä, keskittyä kameran käyttämiseen kipsin kanssa. Suuren ilon koin aamulla, kun vaahteran vierellä nostin katseeni ylemmille aurinkoon kurottaville oksille ja huomasin aukeamassa olevia silmuja.

Juuri nyt on rauhallista. Cale ja Clapton pitävät seuraa. Ei minua vieläkään naurata, mutta toisaalta ei minulla ole mitään suurempaa valittamisen aihettakaan.