Joidenkin elokuvantekijöiden oma näkemys on niin vahva, että se luo ennakko-odotuksia hänen elokuvilleen. Näin on esimerkiksi Woody Allenin laita. Katsoin vihdoinkin Match Pointin (2005). Vaikka tiesin sen olevan erilainen Allen-filmi, oli elokuvasta nauttiminen vaikeaa. Oli yllättävän hankalaa asettautua katsomaan epäallenmaista elokuvaa, vaikka olen aina pitänyt paljon Sisäkuvista (Interiors, 1978). Koko elokuvassa on vain yksi tyypillinen allen-repliikki ("Hän on niin onnellinen. He vain löysivät toisensa. Kaikki heidän neuroosinsa sopivat yhteen ja se toimii.").

Elokuva jätti hieman ristiriitaisen fiiliksen. Ensialkuun pidin sitä tylsänä ja epäkiinnostavana, kiinnostavinta oli lähinnä seurata missä vaiheessa elokuvan keskushenkilön tenniksenopettaja Chrisin kaulaan ilmestyy kravatti ja mitä asuste hänen kohdallaan symboloi. Vähitellen tarina vei mukanaan. Pidin elokuvan selkeästä rinnastuksesta oopperaan, tarinaahan voisi esittää oopperalavoilla. Enrico Caruson rahisevilta levyiltä kuuluvat aariat ja elokuvan siloinen ulkoasu ovat sopivassa ristiriidassa keskenään. Koko näyttelijäkaarti on mainio. Pääosan esittäjä Jonathan Rhys-Meyers tavoittaa minusta hyvin Chrisin kunnianhimon, realistisuuden, hullaantumisen ja ulkopuolisuuden.

Ehkä oopperamaisuuteen kuuluu tässä elokuvassa tietty kulissimaisuus ja etäännytys, samoin sattuman yllättävät kiepit, jotka johdattavat tarinaa kuitenkin hyvin loogisiin tapahtumaketjuihin. Oopperan yhteydessä pitäisi varmaan puhua kohtalosta. Kohtaloa ei taideta koko elokuvassa mainita kertaakaan, sattuma on elokuvan liikkeellepaneva voima, sen pyörittäjä.