Kesällä 1986 Mariia Ovaskainen on neljätoistavuotias, tuuli tuo outoja hiukkasia Tshernobylin suunnasta ja Mariia tunnistaa tulevan rakkautensa. "Kun ihminen tunnistaa tulevan rakkautensa kaikki hänen ympäriltään imaistaan tulevan rakkauden sisään." (S. 11.) Niin käy Mariiallekin. Tuleva rakkaus on Mimi, johon tutustuminen on alkanut takerrellen ja väärinkäsityksen kautta. Mutta uimakopin luona odottaa toisenlainen Mimi, Mimi jolla on silmissään pohjaton suru ja joka haluaa Mariian näyttelevän ystäväänsä.

Kahden tytön välille syntyy intohimoinen ja kaikennielevä rakkaus. Rakkaus, jossa iho on auki ja polku aisteihin avoin. Mutta pelastavaa polkua Mimin suruun ei ole, jokin Mimin sisällä jää Mariialle tuntemattomaksi ja kielletyksi alueeksi. Tytöt eivät leiki, he näyttelevät elämää ja tunteita, tapahtumia ja tilanteita. Mutta onko paras näyttelijä se, joka ei enää näyttele? Se joka on valmis astumaan lopullisen rajan yli yksin?

Mariia on tarinan kertoja, hän kertoo kesästä 1986 tarkemmin määrittelemättömästä tulevaisuudesta käsin. Mariia puhuttelee toistuvasti lukijaa ("Hyvät lukijat!"), viittaa kirjoituskurssien oppeihin, kirjailijoiden tapaan kirjoittaa, vetoaa omaan osaamattomuuteensa, hänhän ei ole kirjailija ja kirjoittaa vasta ensimmäistä tekstiään. Hän kirjoittaa niin kuin tuntee, tekee rinnastuksia, paljastaa ja jättää kertomatta. Läpi teoksen Mariia tarjoaa lukijalle korostetusti AVAIMIA, joita voi käyttää tarinan ja henkilöiden tulkinnan apuna. Mariian ja Mimin rakkauden ja kohtalon rinnalla kulkee Tshernobyl ja rajoja tunnustamattomien tuulien mukana kulkeva säteily. Romaanissa rinnastus toimii monitasoisesti avaten tarinaa uusiin suuntiin. Tyttöjen perheiden elämä kulkee mukana rakkauden taustalla, mutta perheistä kerrotaan viitteellisesti, mitään täysin selkeästi paljastamatta. Ja silti tai siksi juuri perheiden sisäisten tragedioiden ja surujen häivyttäminen nostaa perheet tärkeälle sijalle tarinassa.

Mimistä ja Mariiasta kirjoittaa Vilja-Tuulia Huotarinen romaanissaan valoa valoa valoa (Karisto 2011). Romaani on luokiteltu nuortenromaaniksi, mutta luokittelu on täysin turha. Valoa valoa valoa on rakenteellisesti ja kielellisesti upea, kokeellinen ja runollinen. Romaania voi lukea paitsi rakkaustarinana ja nuoren kehitystarinana myös kirjallisuuden (rajatummin romaanien) lukemisen ja kirjoittamisen oppaana. Sellaisena se sopii nuortenkirjaluokitteluun hyvin, mutta muuten pidän kirjaa vain erinomaisena romaanina, jonka soisi löytävän lukijoita myös aikuisten parista.