Kun katselin esikoistani, olin varma, että hän on vähintäänkin ulkoavaruudesta kotoisin. - Sellainen tunne minussa heräsi, kun tajusin, että lapseni on erillinen olento. Vaikka hän on ollut minusta täysin riippuvainen, hän ei ole kuitenkaan osa minua tai minun minäni jatke, vaan itsenäinen, ajatteleva ja tunteva olento, ihana pallero pienenä, nyt jäntevä nuorukainen, yhä itsenäisempänä. - Kuopuksen kanssa ei tullutkaan enää niin suurta sokkia, kun tajusin tämän saman, hänen itsenäisyytensä.

Minäkin olen aina pitänyt lapsia erillisinä yksilöinä. En ole oikein ymmärtänyt miten olisi mahdollista pitää lapsia oman itsen jatkeena tai osana omaa itseä vaikka kuinka tiukassa symbioosissa esimerkiksi vauvavaiheessa eläisikin.

Tuossa katkelmassa minua mietitytti ajatus lapsuuden muistamisesta. Olen joskus kirjoittanutkin siitä. Olen aika samalla kannalla kuin Livelyn teoksen henkilö, että lapsuuden kokemuksesta voi tavoittaa vain joitakin riekaleita. Epäilen lasten elävän osin jotain aivan toista todellisuutta, johon aikuisilla ei ole pääsyä ja josta lapset normaalioloissa irtaantuvat vähitellen.

Luulen, että lapset noin ylipäänsä, yleistäen, elävät todellisuutta. Joka sitten meidän aikuisten myötävaikutuksesta alkaa käydä "epätodellisemmaksi".

Yksi miete vain... varmaan aika epäsovinnainen.

"Epäilen lasten elävän osin jotain aivan toista todellisuutta, johon aikuisilla ei ole pääsyä ja josta lapset normaalioloissa irtaantuvat vähitellen."

Minä taas uskon, että aikuisilla on pääsy siihen, jos he vain haluavat. Jostain syystä irtautumisen vain koetaan kuuluvan aikuisuuteen.

Maria, aikuisen todellisuus on toisenlaista, koska aikuisen kokemuspohja on erilainen, laajempi, "oppineempi". Luulen, että jokin välittömyys, uutuus uupuu ja siksi on vaikea tavoittaa lapsen kokemusta, ihmettelyä.

Anu, irtaantuminen kuuluu aikuisuuteen, mutta luulen että irtaantuminen tapahtuu vaikkei sitä haluaisikaan, koske kokemukset, tieto maailmasta ym. karttuvat ja vievät tilaa välittömältä kokemukselta. Tai siis, en osaa sanoa mikä on lapsen kokemus, koska en oikein usko aikuisen kykenevän todella pääsevän lapsen maailmaan vaikka kuinka haluaisikin.

Lapsen logiikka on pettämätöntä ja hämäämätöntä, mutta silti siinä on piirteitä, jotka kääntävät logiikan päälaelleen ja on silti lapsen maailmassa täysin loogista. En osaa selittää käsitystäni kunnolla.

Penelope Lively ei taida olla nimensä mukainen, "eloisa" tai elämänmyönteinen. Minä en ainakaan suostu kuulumaan tuohon muottiin mihin hän väkisin tunkee kaikki aikuiset käyttämällä me-pronominia. Lapset ovat ihania ja heitä on helppo lähestyä. Riittää kun kuuntelee heitä ja on heistä kiinnostunut. Ja mitä ihmeen hapanta hapatusta tuokin on että olemme menettäneet lapsuutemme? Sehän on osa meitä ja menneisyyttämme. Menneisyys on muokannut meitä siksi ihmiseksi joka nyt olemme. Jokaisessa ihmisessä on aikuinen ja lapsi, ainakin yhden psykologian suuntauksen mukaan. Jonkin toisen koulukunnan mukaan meistä jokainen elää omassa maailmassaan, ja toisten maailmoihin pääsee ainoastaan vaihtamalla heidän kanssaan ajatuksia ja yrittämällä ymmärtää heitä. Olivatpa he sitten aikuisia tai lapsia, verisukulaisia tai vieraita.

Eiväthän nuo ole Penelope Livelyn ajatuksia vaan hänen romaanihenkilönsä piikikkään ja kyseenalaistavan historioitsija Claudia Hamptonin. Kuutiikeri on piikikkään hauska teos. Lively on käsittääkseni kirjoittanut paljon myös lastenkirjoja.

Ahaa. Sittenhän juttu onkin ihan eri värinen. Penelope olisi todennäköisesti ollut reaktiooni tyytyväinen :)

Taatusti ja Claudia etenkin :)

Minä väittäisin, että irtautumisen ennemminkin luullaan kuuluvan aikuistumiseen kuin että se oikeasti kuuluisi.

Minä ajattelen irtaantumisen tapahtuvan vähitellen ilman tietoista päätöstä tai ajattelua. Ihminen oppii uusia asioita, hänen kokemuspohjansa laajenee, hän alkaa käsitellä ja eritellä asioita eri tavoin. Kaikki tämä kätkee lapsuuden kokemuksen alleen. Jokainen tietysti kokee sen eri tavalla. Toiset ovat herkempiä säilyttämään yhteyden lapsuuteensa kuin toiset.

"Me emme muista lapsuutta, kuvittelemme sen." Minäkään en tuohon aivan yhtyisi. Ehkä muistamme riekaleita, mutta se kaikki ON meissä edelleen, saammeko siitä kiinni vai ei, se ratkaisee. Jokaisella lapsellakin on oma maailmansa ja samassa perheessäkin kasvavat lapset voivat muistaa asiat aivan erilaisina. Sehän onkin rikkautta, kun muistoja vaihdetaan..