On vaikea syventyä uuteen kirjaan, uusiin sanoihin. Tolkienin maailmaa on makusteltava, liu'uttava hitaasti sen otteesta. Aloittelen kirjailijaa käsittelevää romaania, se on kiinnostava, mutta etenen muutaman sivun tahtia. Vanhojen papereiden joukosta syliini putoaa hylätty ja taiteltu luentomuistiinpano. Selkein kirjaimin kirjoitettu "Nekrasovin perinne tuntuu – Majakovski – Jevtusensko. - Mandelstam mm."  päättyy yliviivauksiin. Toiselta puolelta löydän vauhdikkaalla käsialalla kirjoitetun Arto Mellerin Mittakaava-runon (Ilmalaiva "Italia", 1980). "--- Ja onni jota odotat, jotain sellaista/ mitä et voi mitata, vain mittaamatta/ mahdollista/ ---" En muista lukeneeni kokoelmaa, mutta ymmärrän heti miksi runo on puhutellut minua jo kauan sitten.
      Illalla poimin paperin laukustani, ojennan sen kahvikuppien yli ystävälleni ja näen, että hänkin ymmärtää. "Muistan, että luimme Ilmalaivaa yhdessä." hän sanoo. Minä en muista, mutta runo ja ystäväni sanat ovat minulla todisteina. Myöhemmin etsin kokoelman hyllystä, antaudun sanojen vietäväksi.