Eihän minkään taiteen kanssa tarvitse osata selittää, miksi siitä pitää.
En minä koulutettuna muusikkona pidä Bachista siksi, että hänen kontrapunktinsa on äärimmäisen taidokasta, vaan siksi, että musiikki kuulostaa hyvälle ja liikauttaa jotain sisimmässäni.

Ei tarvitsekaan, olen samaa mieltä. Usein olisi kyllä mukavaa tietää taideteoksen nimi. Ajattelen erästä vaikuttavaa tilataideteosta, jonka näin - oikeammin koin - kauan sitten enkä tiedä taiteilijan enkä teoksen nimeä ja se on minusta ikävää, koska muistelen teosta ja kokemustani aina välillä. Ja musiikissa ennen kaikkea toivoisin saavani tietää teoksen nimen, että voisin etsiä sen käsiini ja kuunnella uudelleen.

Eikös se kerro ihmisesta ja jopa ihmisyydestä, että nimenomaan pohtii sitä, miksi jokin miellyttää? Minusta sen pohtiminen on tärkeätä.

Yleisemmin liikuttamisesta: Taiteen tehtävä on liikuttaa. Useimmiten liikkuva "osa" on vastaanottajan sisin, mutta liike voi tietysti olla myös fyysistä. (Toisaalta pitääkö sisäinen ja ulkoinen erottaa?) Liikuttamisen syynä ei aina ole mielihyvän kokemus, sillä tietenkin yhtä hyvin kyse voi olla mielipahasta. Onnistunutta taidetta on se, joka onnistuu tarjoamaan tunnetilan, olipa tunne millainen tahansa. Hälläväliäkin on tunne, mutta kaikkein tylsin...

En osaa aina tavoittaa syytä miksi jokin taideteos miellyttää enkä halua pohtia asiaa puhki. Luulen että Renoirin taulussa minua viehättää tunnelma. Siinä on monia yksityiskohtia joihin kiinnitän huomiota (keskeisten naishahmojen kauneus, oikealla olevan miehen katseen suunta, tanssivien parien elekieli), mutta mikää yksin ei tee siitä minua miellyttävää kokonaisuutta.

Luen kirjallisuutta jatkuvasti tulkiten, varsinkin proosaa, joten kirjallisuudessa poislukien runous minun helpompi arvioida miellyttämisen syitä.

Musiikissa ja kuvataiteessa en aina tavoita perimmäistä miellyttämisen syytä enkä näissä taiteissa sitä juuri pohdikaan. En usko että edes tarvitsee. Musiikin annan virrata lävitseni ja tuoda pintaan erilaisia tunteita. Maalaus saattaa pysäyttää itse taulun tunnelmaan.

Elokuvat? Niissä pohdin vaikuttamisen ja pitämisen syitä ja elokuvia myös tulkitsen samalla tavoin kuin kaunokirjallisuutta.

Taideteos voi olla vaikuttava, vaikka siitä ei pitäisi lainkaan.

Lisäys vielä: kirjallisuudessa voin usein tunnustaa, että jokin teos on hyvin kirjoitettu, siinä on kiinnostava ja hyvin muokattu rakenne, kieli on hienoa jne. eli kyseessä on ns. hyvä kirja. Silti se ei miellytä minua tunnetasolla. Joku toinen taas miellyttää. Kirjallisuudessa olen valmis pohtimaan tätä eroa, luultavasti siksi että kirjallisuuteen minulla on vahvempi ja ymmärtävämpi ote kuin musiikkiin ja kuvataiteisiin.

Erityisen kiinnostavaa on myös se, että sama teos (romaani, runo, maalaus, elokuva, laulu) voi näyttäytyä aivan erilaisena eri päivinä, eri viikkoina, eri kuukausina, puhumattakaan vuosista.

Koska aika ja paikka vaikuttavat kokemukseen, on myös kiinnostavaa, jos kokemus ja mielipide jostakin teoksesta pysyy muuttumattomana kuten sinulla Renoirin tapauksessa.

Niin, kriteerit jonkin teoksen nousemiseen merkittäväksi eivät aina ole samat. Esimerkiksi Jazz-laulaja (1927) tuskin on monen mielestä elokuvana esteettisesti mitenkään kiinnostava. Sen sijaan se on merkittävä teknologisesti, koska sitä pidetään ensimmäisenä äänielokuvana. No niin, meillä on omat kontekstimme.

Pidän edelleen Renoirin teoksesta, mutta aivan yhtä voimakasta vaikutusta kuin vuosia sitten se ei enää tee. Yhdentekeväksi se ei ole muuttunut ja jotain vanhasta tunteesta nousee mieleen, kun kuvaa katselee kauan niin kuin tänään olen tehnyt.

Kirjallisuuden ja musiikin kohdalla pohdin usein vuosien vaikutusta näkökulman muutokseen. Joskus käsitys muuttuu voimakkaasti ja toisissa liikahdus on vähäinen. Esimerkiksi Osmondeseja en kykene nykyisin juuri kuuntelemaan, sen sijaan saman ajan suosikkini Hector ja CCR ovat edelleen rakkaita ja herättävät positiivisia tunteita. Aivan yleistä taatusti, en väheksyisi hormonien merkitystä musiikin valinnassa :)

Kaikilla meillä todellakin on omat kontekstimme. Minusta on täysin ymmärrettävää arvostaa jotakin teosta, jota ei ehkä enää voi pitää taiteellisesti korkeatasoisena mutta jolla on suuri kulttuurihistoriallinen merkitys.

Pohdin vielä musiikkia. Luulen, että musiikki menee ihmisessä jotenkin syvemmälle kuin muut taiteet, se koskettaa ihmisen tunteita enemmän. Kirjallisuus, kuvataide ja elokuvat ovat tietoisemmin taidetta ja siten ehkä tulkinnalle avoimempia. Tottakai musiikkia voi tulkita ja purkaa osiin, mutta puhunkin nyt kokemustasosta.

Tämä tietysti on kotiinpäin vetoa, mutta sanoisin, että musiikki menee tosiaan kaikista syvimmälle. Beethoven taisi sanoa jotenkin näin: "Musiikki on ihmishengen korkein ilmentymä".
Musiikki vasta alkaa siitä, kun kaikki muun sanomisen keinot on käytetty. Onpa se sitten tyylilleen mitä tahansa. Ajatellaanpa vaikka bluesia, ei sitä voi selittää. Siis sitä kokemusta. Tai vaikka Mozartin ja Beethovenin upeita pianokonserttoja. Tai Sibeliuksen viulukonserttoa. Tai Arvo Pärtin mystisiä vokaaliteoksia. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin.

Kyllähän musiikkitieteilijät ovat pystyneet musiikin aika pieniksi palasiksi pilkkomaan, mutta teema ja mistä se tulee... turha edes yrittää.

Kuvataidekin pystyy kuvaamaan sitä, mitä ei sanoilla aina voi, mutta kyllä musiikki silti menee syvemmälle. Ehkä musiikki liittyy tai rinnastuu jollain tavalla luonnonääniin. Laineiden meditatiivinen liplatus (liplatus ei tosin sanana liity meditatiivisuuteen yhtään...), aaltojen kohina, lintujen laulu, heinäsirkan sirinä, tuulen humina puissa jne. ovat kaikki luonnonmusiikkia. Monethan luuntelevat valaiden laulua rentoutuessaan