Kirstin häiriöklinikalla pohditaan kriitikkojen nuivuutta naisten viihdekirjallisuutta kohtaan sekä hieman myös naisten omaa häpeilevää suhtautumista viihteen lukemiseen. Pohdin kommentissani muuttuuko viihde arvostetummaksi, jos tekijä on vanha ja kirjat lähes muinaisia. Kommenttini sai minut pohtimaan asiaa myös hieman kirjallisuuden vierestä, nimitäin elokuvia. Romanttiset komediat  ovat suosittuja, mutta jos lempielokuvikseen luettelee pelkästään niitä, ei kyllä kovin kummoista arvostusta elokuvaharrastajana saa. Jos listalta löytyy Terminaattoria, Matrixia ym. rymistelyleffoja, on asia tietenkin aivan toinen, koska nehän vetoavat mahdollisten maailmojen visioillaan älyyn. Sama jako siis kuin dekkareissa ja romanttisessa viihdekirjallisuudessa. Tunnepuoli on vähemmän arvostettua, vaikka olisi yhtä katsottua.

Bridget Jones´s Diary (2001), When Harry Met Sally... (1989), Four Weddings and a Funeral (1994), Notting Hill (1999) jne. Ei kovin vakuuttavaa. Mutta entäpä Loma Roomassa (Roman Holiday, 1953), Skandaalihäät (The Philadelphia Story, 1940), Sabrina (1954). Aletaanko jo puhua Elokuvista? No, romanttisia komedioita yhtä lailla, mutta vanhoja, siis klassikkoleffoja lähes kaikki. Arvostettua Viihdettä. Eli tuleeko romanttinen viihde arvostetuksi, kun aikaa on kulunut tarpeeksi, tekijät ovat vanhoja arvostettuja ammattilaisia ja leffatkin elokuvahistoriaa? Tosin nämä vanhat elokuvat olivat arvostettuja jo uusina, luulisin. Ja ovathan ne hyviä, parempiakin ehkä kuin nuo uudemmat.

                  
                         
Oikeastaan johduin tähän ajatuspyöritykseen mietittyäni mitä elokuvia olen parin viime viikon aikana katsellut. Musikaaleja, draamaa ja komediaa. Suurin osa 1950-luvulta, yksi vuodelta 1948 ja yksi uudempikin, Coen veljesten Sietämätöntä julmuutta (Intolerable Cruelty, 2003), on tehty vanhoille romanttisille komedioille kumartaen. Jo kauan sitten oivalsin, että jos minun pitäisi antaa esimerkki Todellisesta Elokuvasta, niin se olisi varmasti joku 1940-50-luvulla valmistunut. Jokin tuon ajan tavassa tehdä elokuvia miellyttää minua. Monet näistä elokuvista ovat muotopuhdasta illuusiota eivätkä ne esittele itseään yleisölle minään muuna. Niitä voi katsoa, niiden parissa voi viihtyä. Todellisuudesta ne kertovat vain vähän, vaikka yhteiskuntakritiikkiä niistä voi lukeakin, jos osaa sitä etsiä. Nämä elokuvat eivät ole olleet merkityksettömiä. Ne ovat muokanneet viihdeteollisuutta, muotia sekä mies- ja naiskuvaa. Mutta silti näihin vanhoihin elokuviin ja niiden tähtiin voi suhtautua nostalgisesti ja ihaillen. Ei niiden naistähtiä katseltuaan kirjoita närkästyneenä blogiinsa seksuaalisuuden ylihyödyntämisestä, anorektisesta naismallista tai perinteisestä naiskuvasta. Tai pohdi mikä tupakkafirma on sponsoroinut elokuvan tekoa. Elokuvasta nauttii elokuvafanina ja tiedostavalle katsomiselle antaa vain vähän tilaa, koska on kyse – niin mistä? Selluloidi-illuusiosta? Puhtaasta viihteestä (onko puhdasta viihdettä edes olemassa)? Oikeasta Elokuvasta?