|
|
|||
|
03.04.2006 - 17:51
Kirstin häiriöklinikalla pohditaan kriitikkojen nuivuutta naisten viihdekirjallisuutta kohtaan sekä hieman myös naisten omaa häpeilevää suhtautumista viihteen lukemiseen. Pohdin kommentissani muuttuuko viihde arvostetummaksi, jos tekijä on vanha ja kirjat lähes muinaisia. Kommenttini sai minut pohtimaan asiaa myös hieman kirjallisuuden vierestä, nimitäin elokuvia. Romanttiset komediat ovat suosittuja, mutta jos lempielokuvikseen luettelee pelkästään niitä, ei kyllä kovin kummoista arvostusta elokuvaharrastajana saa. Jos listalta löytyy Terminaattoria, Matrixia ym. rymistelyleffoja, on asia tietenkin aivan toinen, koska nehän vetoavat mahdollisten maailmojen visioillaan älyyn. Sama jako siis kuin dekkareissa ja romanttisessa viihdekirjallisuudessa. Tunnepuoli on vähemmän arvostettua, vaikka olisi yhtä katsottua.
Bridget Jones´s Diary (2001), When Harry Met Sally... (1989), Four Weddings and a Funeral (1994), Notting Hill (1999) jne. Ei kovin vakuuttavaa. Mutta entäpä Loma Roomassa (Roman Holiday, 1953), Skandaalihäät (The Philadelphia Story, 1940), Sabrina (1954). Aletaanko jo puhua Elokuvista? No, romanttisia komedioita yhtä lailla, mutta vanhoja, siis klassikkoleffoja lähes kaikki. Arvostettua Viihdettä. Eli tuleeko romanttinen viihde arvostetuksi, kun aikaa on kulunut tarpeeksi, tekijät ovat vanhoja arvostettuja ammattilaisia ja leffatkin elokuvahistoriaa? Tosin nämä vanhat elokuvat olivat arvostettuja jo uusina, luulisin. Ja ovathan ne hyviä, parempiakin ehkä kuin nuo uudemmat. ![]() Oikeastaan johduin tähän ajatuspyöritykseen mietittyäni mitä elokuvia olen parin viime viikon aikana katsellut. Musikaaleja, draamaa ja komediaa. Suurin osa 1950-luvulta, yksi vuodelta 1948 ja yksi uudempikin, Coen veljesten Sietämätöntä julmuutta (Intolerable Cruelty, 2003), on tehty vanhoille romanttisille komedioille kumartaen. Jo kauan sitten oivalsin, että jos minun pitäisi antaa esimerkki Todellisesta Elokuvasta, niin se olisi varmasti joku 1940-50-luvulla valmistunut. Jokin tuon ajan tavassa tehdä elokuvia miellyttää minua. Monet näistä elokuvista ovat muotopuhdasta illuusiota eivätkä ne esittele itseään yleisölle minään muuna. Niitä voi katsoa, niiden parissa voi viihtyä. Todellisuudesta ne kertovat vain vähän, vaikka yhteiskuntakritiikkiä niistä voi lukeakin, jos osaa sitä etsiä. Nämä elokuvat eivät ole olleet merkityksettömiä. Ne ovat muokanneet viihdeteollisuutta, muotia sekä mies- ja naiskuvaa. Mutta silti näihin vanhoihin elokuviin ja niiden tähtiin voi suhtautua nostalgisesti ja ihaillen. Ei niiden naistähtiä katseltuaan kirjoita närkästyneenä blogiinsa seksuaalisuuden ylihyödyntämisestä, anorektisesta naismallista tai perinteisestä naiskuvasta. Tai pohdi mikä tupakkafirma on sponsoroinut elokuvan tekoa. Elokuvasta nauttii elokuvafanina ja tiedostavalle katsomiselle antaa vain vähän tilaa, koska on kyse – niin mistä? Selluloidi-illuusiosta? Puhtaasta viihteestä (onko puhdasta viihdettä edes olemassa)? Oikeasta Elokuvasta?
|
Kirjoittaja
Arkisto
2012 2011 2010 2009 2008 2007 2006 Kategoriat
Sivut
Kuvia
Perunapää Marian studiostaBackyard beauties Dreamlines Kellosta Kiinaan kuvia Keltainen kuu Oulu Kuvissa SusuPetal - kuva ja sana taivasalla.net Valokuvatorstai 365.fi - Vuosi valokuvina Sivupohja SusuPetal Blogin luontokuvat 20.07.2006 lähtien ©Tuima, ellei toisin mainita. Lisää kuvia Flickrissä. Yhteisblogeja
Kiinnostavia blogeja
Juha Siro
|
||
http://www.imdb.com/name/nm0193485/
Kutakuinkin kaikki nuo elokuvat ovat olleet isoja myyntimenestyksiä ja voittaneet läjälti palkintoja tai ainakin olleet ehdolla. Eli yleisö ja aikalaiskriitikot ovat pitäneet.
Tähtien asema on tietysti muuttunut. Ei huvittaisi sovitella Cary Grantin saappaita Hugh Grantille.
Esittävän säveltaiteen tukimuksen parissa toimiva Kari Kurkela on puhunut siitä, miten nykyajan ihmisillä on taipumus pitää menneiden vuosisatojen säveltäjiä parempina kuin nykyajan säveltäjiä. Syynä on se, että arvostelemme musiikkia pääosin historiaan jääneiden nerojen kautta. Heidän lisäkseen on kuitenkin tuhansia tekijöitä, joiden musiikki ei ole puhutellut niin paljon, että se olisi säilynyt jälkipolville. Sama pätee varmasti elokuviin.
Mitä tulee keveyteen, suhde siihen on suomalaisilla kieltämättä kompleksinen. Se näkyy teatterissakin. Tragedioita arvostetaan, naurattamista väheksytään. Mutta eron suhtautumisessa huomaa jo maan sisällä: suomenruotsalaisten tapa tehdä komediaa on kepeämpi, ironisempi ja irtonaisempi. Ja mitä lännemmäksi ja/tai etelämmäksi maantieteellisesti siirrytään, sitä arvostetumpaa taiten tehty kepeys on.
EV, minä en ota itseäni vakavasti elokuvaharrastajana, mutta pidän kyllä noista vanhoista elokuvista erittäin paljon. Mutta en aliarvioi Curtisin komedioitakaan, joista monet ovat minusta nykyromanttisista komedioista parhaita. Caryn saappaat on kyllä Hugh´lle hiukan liian suuret. Tyyppeinä heitä ei voi verrata. Nykytähdistä Carya lähimpänä on minusta George Clooney. Tähtiasema itsessään lienee ollut ikävä kaikkina aikoina.
Viides rooli, minusta osa vanhoista elokuvista on todellakin laadukkaampia kuin monet nykyiset. Mutta kaikkia lajeja - jos mitään - ei kannata vertailla. Peter Jacksonin LOTR:n kaltaista ei aiemmin olisi voitu tehdä ja nykyelokuvista se on minusta parasta. Kepeä ja rytmikäs komedianäytteleminen on taitolaji ja osaajia vähän. Nopea musavideotyyli on elokuvissa minulle vieras, mutta varmasti monille ainoa sopiva.
Toisin tuntuu olevan nykyään -kässäristä voi tuskin puhua, koheltamisesta sen sijaan, jopa romanttisissa komedioissa, action-pätkistä puhumattakaan.
Ennen elokuvat oli elokuvia, nykyään venytettyjä musiikkivideoita, joten paino on ihan jossain muussa , esim. sponsseissa, trendeissä jne.
Philadelphia Story, Bringing up baby, I was a male war bride, Monkey Business...
those were the days.
Kyllä nykyisinkin tehdään hyviä elokuvia, mutta paljon roskaa tietysti myös. Mutta harva romanttinen komedia yltää vanhojen veroiseksi tai ehkä niitä pitää katsoa toisin. Susun mainitsemat hyvät käsikirjoitukset ovat perusta, samoin näyttelijä'työ. Nykyisin romanttisiin komedioihin on ujutettu jokin syvällisempikin idea, mikä ei ole huono asia. Tämä taas tuo katsomiskokemukseen jotain lisää. - Ja länkkärithän nyt muuttuivat kovinkin yhteiskunnallisiksi ja filosofisiksi jossain vaiheessa.
Jonkun verran vanhan Hollywoodin henkinen korruptoituneisuus tulee ilmi mm. Blondi-kirjassa, joka kertoo Marilyn Monroesta. Casting Couch ja muut sellaiset mädännäisyydet. Yksi haitta sen ajan filminteossa oli myös tarkistamo, eli tarinoita vesitettiin sensuurin pelossa naurettavuuksiin asti välillä. Esimerkiksi Tennessee Williamsin tekstien pohjalta väännetyt elokuvat ovat outoja juuri siksi ilmeisesti, että arkoja aiheita välteltiin ja kirjoitettiin päälle jotain muuta, hiukan vihjailevaa mutta kylliksi peittävää. Muistan nuorena joitakin näitä filmejä katsoneeni ja ihmetelleeni, mistä elokuvassa oikein on kysymys, kun mikään ei oikein matsaa mihinkään.
Mutta puhtaimmillaan esim. vanhat Katherine Hepburn-elokuvat ovat puhdasta kultaa!!!
Minäkin pidän monista vanhoista elokuvatähdistä, mutta en kyllä tunne itseäni yhtään tätimäiseksi, vaikka monet niistä ovat isovanhempieni ikäisiä lähes. Elokuvassa säilyy nuorena...
Ritter on minusta hieno esimerkki sivuosanäytelijöistä. Osaavia ja heille on osoitettu särmikkäämpiä osia kuin päähenkilöille. Ritterissä on jotain, josta pidän paljon. Hän kuulemma esiintyy elokuvassa All About Eve, jota en ole tainnut nähdä. Haluaisin kyllä katsoa sen, siihen viitataankin usein.